Onko enää mitään, mitä ei olisi jo sanottu? Turvapaikanhakijoiden tulemista Suomeen on vastustettu ja sille on osoitettu hyväksymistä. Turvapaikanhakijoiden auttamista on vastustettu ja pidetty oikeana. Jopa muuten jo harvinaisiksi käyneitä mielenosoituksia on järjestetty puolesta ja vastaan. Samat perusteet toistuvat mielipiteitä ilmaistaessa. Jaksanko enää sanoa tähän mitään? Onko kukaan kiinnostunut? Kuunteleeko kukaan? Kuuntelenko itse ketään?
Kirkon työntekijänä olen osa samanmielisten joukkoa. Ympärilläni on lähes poikkeuksetta ihmisiä, joiden mielestä kristittyjen tulee auttaa niitä, jotka ovat hädässä. Onneksi on näin, sillä kävisi todella raskaaksi olla tästä asiasta päivittäin eri mieltä jonkun kanssa. Vaikka turvapaikanhakijoiden suuri määrä, nuorten miesten suuri osuus joukosta, enemmistön islaminuskoisuus ja koko pakolaiskriisin syyt herättävät kirkon työntekijöissäkin monenlaisia tunteita ja ajatuksia, olemme enimmäkseen samaa mieltä siitä, että auttaa kuuluu. Jotkut seurakunnat avasivat tilojaan hätämajoituspaikoiksi, kun niistä oli pula. Pidempiaikaiseen asumiseen on vuokrattu seurakuntien tiloja, myös Vantaan.
Itse en vielä ole ollut turvapaikanhakijoiden kanssa tekemisissä. Heitä todennäköisesti asettuu myös Itä-Vantaalle, ja tulemme heidän kanssaan tekemisiin vähintään naapureina. Aika näyttää, tarvitsevatko he diakonista apua tai tulevatko jotkut heistä kenties seurakunnan toimintaan. Arjen vuoropuhelua alueemme muslimien kanssa tulemme joka tapauksessa jatkamaan. Meillä on vapaaehtoisia ja työntekijöitä valmiina toimimaan myös oman alueemme ulkopuolella sijaitsevissa vastaanottokeskuksissa, kun siellä tarvitaan.
En vielä tiedä, paljonko uudet tulijat vaikuttavat meillä päin katukuvaan tai alueen elämään. Täällä asuu jo niin monenlaisia ihmisiä. Moskeijakin on melko lähellä kirkkoa. Olemme jo ennestään tienneet, että maahanmuuttajataustaisten osuus kasvaa Vantaalla tulevina vuosina.
Tiedän, että muutoksia on meneillään ja tulossa. Mietin, miten niihin kannattaisi reagoida ja varautua. Seuraan julkista keskustelua, mutta en oikein jaksa osallistua siihen. Sen ylimalkainenkin seuraaminen käy voimille. Usein haluaisin huikata väliin: älkää yleistäkö. En huikkaile, vaan kirjoitan sen nyt tähän. Jos puhutaan tuhansien ja kymmenientuhansien ihmisten massasta, on selvää, että joukossa on kaikenlaisia ihmisiä. On henkensä edestä paenneita, on viimeiseen oljenkorteen tarttuneita, on onnensa kokeilijoita ja on vilppiin taipuvaisia hyväksikäyttäjiä.
Sivusta katsojan ei ole mahdollista sanoa, kuka olisi jäänyt henkiin ja tullut toimeen siellä, missä hän lähti. Virkamiehet selvittävät turvapaikan myöntämisen edellytyksiä sitä mukaa kuin ehtivät. He tekevät päätöksiä, jotka ovat joko – toivottavasti useimmiten – oikeita tai sitten vääriä, ehkä väärään tietoon perustuvia. Päätöksiä odotellessa maahamme tulleet tarvitsevat paikan, jossa asua, ruokaa, käytännön apua, mielekästä tekemistä ja ystäviä. Näissä asioissa seurakunnat ovat ottaneet ja ottamassa aktiivisen roolin. Niin mielestäni pitääkin.
Kirkon työntekijänä olen osa samanmielisten joukkoa. Ympärilläni on lähes poikkeuksetta ihmisiä, joiden mielestä kristittyjen tulee auttaa niitä, jotka ovat hädässä. Onneksi on näin, sillä kävisi todella raskaaksi olla tästä asiasta päivittäin eri mieltä jonkun kanssa. Vaikka turvapaikanhakijoiden suuri määrä, nuorten miesten suuri osuus joukosta, enemmistön islaminuskoisuus ja koko pakolaiskriisin syyt herättävät kirkon työntekijöissäkin monenlaisia tunteita ja ajatuksia, olemme enimmäkseen samaa mieltä siitä, että auttaa kuuluu. Jotkut seurakunnat avasivat tilojaan hätämajoituspaikoiksi, kun niistä oli pula. Pidempiaikaiseen asumiseen on vuokrattu seurakuntien tiloja, myös Vantaan.
Itse en vielä ole ollut turvapaikanhakijoiden kanssa tekemisissä. Heitä todennäköisesti asettuu myös Itä-Vantaalle, ja tulemme heidän kanssaan tekemisiin vähintään naapureina. Aika näyttää, tarvitsevatko he diakonista apua tai tulevatko jotkut heistä kenties seurakunnan toimintaan. Arjen vuoropuhelua alueemme muslimien kanssa tulemme joka tapauksessa jatkamaan. Meillä on vapaaehtoisia ja työntekijöitä valmiina toimimaan myös oman alueemme ulkopuolella sijaitsevissa vastaanottokeskuksissa, kun siellä tarvitaan.
En vielä tiedä, paljonko uudet tulijat vaikuttavat meillä päin katukuvaan tai alueen elämään. Täällä asuu jo niin monenlaisia ihmisiä. Moskeijakin on melko lähellä kirkkoa. Olemme jo ennestään tienneet, että maahanmuuttajataustaisten osuus kasvaa Vantaalla tulevina vuosina.
Tiedän, että muutoksia on meneillään ja tulossa. Mietin, miten niihin kannattaisi reagoida ja varautua. Seuraan julkista keskustelua, mutta en oikein jaksa osallistua siihen. Sen ylimalkainenkin seuraaminen käy voimille. Usein haluaisin huikata väliin: älkää yleistäkö. En huikkaile, vaan kirjoitan sen nyt tähän. Jos puhutaan tuhansien ja kymmenientuhansien ihmisten massasta, on selvää, että joukossa on kaikenlaisia ihmisiä. On henkensä edestä paenneita, on viimeiseen oljenkorteen tarttuneita, on onnensa kokeilijoita ja on vilppiin taipuvaisia hyväksikäyttäjiä.
Sivusta katsojan ei ole mahdollista sanoa, kuka olisi jäänyt henkiin ja tullut toimeen siellä, missä hän lähti. Virkamiehet selvittävät turvapaikan myöntämisen edellytyksiä sitä mukaa kuin ehtivät. He tekevät päätöksiä, jotka ovat joko – toivottavasti useimmiten – oikeita tai sitten vääriä, ehkä väärään tietoon perustuvia. Päätöksiä odotellessa maahamme tulleet tarvitsevat paikan, jossa asua, ruokaa, käytännön apua, mielekästä tekemistä ja ystäviä. Näissä asioissa seurakunnat ovat ottaneet ja ottamassa aktiivisen roolin. Niin mielestäni pitääkin.
Kommentit
Lähetä kommentti