Kööpenhaminan kaupunki rahoittaa toimintaa, jossa kristitty, muslimi ja juutalainen yhdessä tekevät kouluvierailuja. Mukana on joukko ihmisiä, joista kukin on valmis puhumaan julkisesti omasta uskostaan, uskontojen välisistä yhtäläisyyksistä ja niiden eroista. Vierailuilla he alustavat lyhyesti, ja oppilaiden kysymyksille varataan paljon aikaa. Toiminta tunnetaan nimellä ”Sinun uskosi, minun uskoni” (Din tro min tro). Kouluvierailuja tehdään vuodessa n. 200. Kahdessa pienemmässä Tanskan kaupungissa koulut voivat saada vierailulle kristityn ja muslimin.
Aarhusin kaupunki taas on yhteistyössä poliisin kanssa luonut kansainvälisesti tunnetun mallin, joka on vähentänyt alueelta Lähi-Itään taistelijoiksi lähtevien nuorten määrän lähelle nollaa. Mallin avulla ehkäistään radikalisoitumista ja syrjintää. Kuka tahansa voi esimerkiksi vinkata nuoresta, jonka radikalisoitumisen merkeistä on huolestunut. Radikalisoituminen voi olla poliittista tai uskonnollista. Poliisi ottaa yhteyttä nuoreen ja aloittaa keskustelun kertomalla, että joku on hänestä huolestunut. Nuori ja hänen perheensä saavat tarvitsemaansa psykologista ja sosiaalista tukea, mutta nuorta saatetaan tukea myös ideologisen tai uskonnollisen identiteetin kehittymisessä. Hänelle järjestetään koulutettu mentori, jonka kanssa hän saa asioita pohdiskella. Aarhusin malliin kuuluu myös kaupungin ja poliisin dialogi paikallisten moskeijoiden edustajien kanssa.
Onko Suomessa mitään vastaavaa kuntien, poliisin tai muiden julkisten tahojen toimintaa? Mieleeni tulee vain järjestöjä ja uskontokuntia.
Puuttuuko Suomen viranomaisilta kykyä ottaa uskonnot huomioon? Onko meillä liikaa virkamiehiä, jotka eivät tiedä uskonnoista tarpeeksi eivätkä ymmärrä niiden merkitystä ja vaikutuksia? Uskotaanko meillä liikaa siihen, mitä jotkut määrätietoisesti pitävät esillä: että uskonnot tulevat väistymään tieteen ja tekniikan tieltä, ja että uskonto voidaan sulkea yhteiskunnassa pois julkisesta tilasta? Itse en sitä usko, mutta monet tuntuvat uskovan. Tanskassa ei ilmeisesti keskustelua käydä samalla akselilla kuin meillä. Siellä valtionkirkon vastapuoli keskustelussa ovat useimmiten vähemmistöuskonnot, eivät niinkään uskonnottomat. Käytän sanaa valtionkirkko, koska luterilainen kirkko on Tanskassa todellakin sidoksissa valtioon, toisin kuin Suomessa.
Äskettäin Tanskassa on näytetty tv-dokumentteja, joissa on paljastettu kahdeksassa moskeijassa salaa kuvattuja opetuksia. Puheet ovat olleet ristiriidassa sen kanssa, mitä samojen moskeijoiden edustajat esimerkiksi puhuvat toimittajille. Yksi moskeija, joista tallenteita on, sijaitsee juuri Aarhusin siinä lähiössä, josta nuoria on sotimaan lähtenyt. Dokumentteja seurasi ymmärrettävästi valtava kohu.
Huomaan ajattelevani, että siinä missä kristillistä teologiaa opetetaan yliopistoissamme, pitäisi opettaa myös islamilaista teologiaa. Akateemisesti koulutettu uskonnollinen johtaja tai opettaja on yleensä maltillisempi kuin kouluttamaton.
Uskontojen tuntemus kuuluu myös yleissivistykseen. Muutkin kuin teologit tarvitsevat sitä. Tämä on usein tuotu esiin erilaisissa kirkkoon liittyvissä keskusteluissa. Mutta uskontoja pitäisi ymmärtää paremmin myös siksi, että pystyttäisiin ehkäisemään uskonnollisten ääriliikkeiden vaikutuksen kasvua. Ääriliikkeitä ja ääriajattelua on myös kristinuskon piirissä. Niihin täytyy osata varautua. Tällä hetkellä kuitenkin on ajankohtaisempaa varautua islamilaiseen ääriajatteluun ja sen seurauksiin. Musliminuorten identiteetin kehittymistä pitää tukea niin, että vahva sitoutuminen ei johda väkivallan ja sodan ihannointiin. Muslimiyhteisöt saattavat tarvita tähän yhteiskunnan tukea.
Tarvitaan dialogia, mutta tarvitaan myös uskonnon ja teologian opetusta. Tulevaisuudessa on yhä tärkeämpää tuntea oma uskontonsa (tai elämänkatsomuksensa) ja muitten uskonnot. Uskonnonopetus pitää säilyttää kouluissa ja eri uskontoja opettamaan tarvitaan päteviä, akateemisesti koulutettuja opettajia. Olen tätä mieltä muutenkin, mutta myös radikalisoitumisen syitä ja yhteiskuntarauhan edellytyksiä miettiessäni päädyn tähän johtopäätökseen.
Aarhusin kaupunki taas on yhteistyössä poliisin kanssa luonut kansainvälisesti tunnetun mallin, joka on vähentänyt alueelta Lähi-Itään taistelijoiksi lähtevien nuorten määrän lähelle nollaa. Mallin avulla ehkäistään radikalisoitumista ja syrjintää. Kuka tahansa voi esimerkiksi vinkata nuoresta, jonka radikalisoitumisen merkeistä on huolestunut. Radikalisoituminen voi olla poliittista tai uskonnollista. Poliisi ottaa yhteyttä nuoreen ja aloittaa keskustelun kertomalla, että joku on hänestä huolestunut. Nuori ja hänen perheensä saavat tarvitsemaansa psykologista ja sosiaalista tukea, mutta nuorta saatetaan tukea myös ideologisen tai uskonnollisen identiteetin kehittymisessä. Hänelle järjestetään koulutettu mentori, jonka kanssa hän saa asioita pohdiskella. Aarhusin malliin kuuluu myös kaupungin ja poliisin dialogi paikallisten moskeijoiden edustajien kanssa.
Onko Suomessa mitään vastaavaa kuntien, poliisin tai muiden julkisten tahojen toimintaa? Mieleeni tulee vain järjestöjä ja uskontokuntia.
Puuttuuko Suomen viranomaisilta kykyä ottaa uskonnot huomioon? Onko meillä liikaa virkamiehiä, jotka eivät tiedä uskonnoista tarpeeksi eivätkä ymmärrä niiden merkitystä ja vaikutuksia? Uskotaanko meillä liikaa siihen, mitä jotkut määrätietoisesti pitävät esillä: että uskonnot tulevat väistymään tieteen ja tekniikan tieltä, ja että uskonto voidaan sulkea yhteiskunnassa pois julkisesta tilasta? Itse en sitä usko, mutta monet tuntuvat uskovan. Tanskassa ei ilmeisesti keskustelua käydä samalla akselilla kuin meillä. Siellä valtionkirkon vastapuoli keskustelussa ovat useimmiten vähemmistöuskonnot, eivät niinkään uskonnottomat. Käytän sanaa valtionkirkko, koska luterilainen kirkko on Tanskassa todellakin sidoksissa valtioon, toisin kuin Suomessa.
Äskettäin Tanskassa on näytetty tv-dokumentteja, joissa on paljastettu kahdeksassa moskeijassa salaa kuvattuja opetuksia. Puheet ovat olleet ristiriidassa sen kanssa, mitä samojen moskeijoiden edustajat esimerkiksi puhuvat toimittajille. Yksi moskeija, joista tallenteita on, sijaitsee juuri Aarhusin siinä lähiössä, josta nuoria on sotimaan lähtenyt. Dokumentteja seurasi ymmärrettävästi valtava kohu.
Huomaan ajattelevani, että siinä missä kristillistä teologiaa opetetaan yliopistoissamme, pitäisi opettaa myös islamilaista teologiaa. Akateemisesti koulutettu uskonnollinen johtaja tai opettaja on yleensä maltillisempi kuin kouluttamaton.
Uskontojen tuntemus kuuluu myös yleissivistykseen. Muutkin kuin teologit tarvitsevat sitä. Tämä on usein tuotu esiin erilaisissa kirkkoon liittyvissä keskusteluissa. Mutta uskontoja pitäisi ymmärtää paremmin myös siksi, että pystyttäisiin ehkäisemään uskonnollisten ääriliikkeiden vaikutuksen kasvua. Ääriliikkeitä ja ääriajattelua on myös kristinuskon piirissä. Niihin täytyy osata varautua. Tällä hetkellä kuitenkin on ajankohtaisempaa varautua islamilaiseen ääriajatteluun ja sen seurauksiin. Musliminuorten identiteetin kehittymistä pitää tukea niin, että vahva sitoutuminen ei johda väkivallan ja sodan ihannointiin. Muslimiyhteisöt saattavat tarvita tähän yhteiskunnan tukea.
Tarvitaan dialogia, mutta tarvitaan myös uskonnon ja teologian opetusta. Tulevaisuudessa on yhä tärkeämpää tuntea oma uskontonsa (tai elämänkatsomuksensa) ja muitten uskonnot. Uskonnonopetus pitää säilyttää kouluissa ja eri uskontoja opettamaan tarvitaan päteviä, akateemisesti koulutettuja opettajia. Olen tätä mieltä muutenkin, mutta myös radikalisoitumisen syitä ja yhteiskuntarauhan edellytyksiä miettiessäni päädyn tähän johtopäätökseen.
Kommentit
Lähetä kommentti