Säilyttäjä

Pula-ajan eläneet eivät heitä pois mitään. Käytetyt hammasharjat pannaan kenkälaatikkoon, koska niitä voi käyttää putsaamiseen, ja 60-luvun reikäisellä ilmapatjalla täytetään puoli komeroa, koska sen voi vielä paikata.

Me pula-ajan kasvattien lapset olemme mekin kovia säilyttämään. Kierrätysaate on tullut pelastukseksi, ja käytettyä tavaraa voi onneksi myydä ja lahjoittaa eteenpäin monella tavalla. Kiusaus pitää tallessa siltä varalta, että joskus vielä tarvitsisi, vaanii kuitenkin jatkuvasti. Muistojen ja tunnearvon takia täytyy säilyttää mitä merkillisimpiä esineitä 90-luvun puhelinkorteista leiripaitoihin, joita ei ole koskaan käytetty. Kaapit ja varastot ovat viimeistä nurkkaa myöten täynnä.

Onkohan pulavuosien varjolla mitään tekemistä sen kanssa, että seurakunnan toimintamuotoja ja toimintatapoja halutaan säilyttää? Pidetäänkö jotain yllä pelkän menneisyyteen liittyvän tunnearvon takia? Asia, joka on tärkeä ja rakas minulle ja muutamalle muulle, ei välttämättä koskaan enää tule olemaan tärkeä kenellekään meidän lisäksemme. Auttaisiko, jos saisin kertoa tämän kerhon tarinan; pystyisinkö sitten luopumaan siitä? Hyväksymään, että kaikella on aikansa, ja että jos joku toiminta loppuu, se on silti ollut arvokasta niin kauan kuin se oli olemassa?

Tässähän minä viisastelen, aivan kuin luopuminen olisi helppoa. Vaikka en edes kotona pysty päättämään, mitä tavaroita vielä joskus tarvitsen ja mitä en. Yhtä neuvoton olen sen suhteen, mistä seurakunnassa voidaan ja pitää luopua. En tiedä, osaanko nimetä yhtään asiaa, jota ilman varmasti voidaan elää. Mutta kysymys täytyy kysyä. Ei aina voi vain aloittaa uusia juttuja, jollei lopeta vanhoja.