Kohti kaikille avointa kirkkoa

Vantaan yhteisen kirkkovaltuuston joulukuinen kokous muodostui jälleen, odotetusti, vuotuiseksi homoillaksi. Käsiteltävä asia oli kirkon kansainvälisen työn avustaminen. Se, mistä väiteltiin, olivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ja papiksi vihityt naiset. Keskustelu on käyty niin monta kertaa, että luultavasti kaikki ovat jo kyllästyneet.

Marraskuussa Rekolassa järjestettiin sateenkaarimessu. Muutama tuttu seurakuntalainen tiedusteli asiallisesti, miksi sellainen piti järjestää. Yhtä asiallisesti he kuuntelivat, kun kerroin, että vähemmistöihin kuuluvat eivät koe turvalliseksi osallistua kaikille avoimiin messuihin. Sen enempää tietooni ei tullut, paitsi muutama palaute unisex-vessoista, joita käsittelin edellisessä kirjoituksessa. Tiedän, että tilaisuus herätti tunteita – ehkä hämmennystä, levottomuutta, pelkoa ja aggressiota – mutta palautetta tuli hyvin vähän.

Rekolan seurakuntaneuvosto päätti vuonna 2017, että myös samaa sukupuolta olevat parit saavat käyttää seurakunnan tiloja juhliinsa. Päätöksestä äänestettiin ja siihen jätettiin eriävä mielipide. Ns. lähetysmäärärahojen yhteydessä seurakuntaneuvosto, kuten yhteinen kirkkovaltuustokin, on keskustellut tuettavien järjestöjen suhtautumisesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin sekä naisten pappeuteen.

Kysyimme järjestöiltä näistä asioista myös keskustelutilaisuuksissa, jotka järjestettiin Rekolassa vuoden 2020 alussa. Tukisopimukset päivitettiin saman vuoden aikana. Tuemme edelleen Lähetysyhdistys Kylväjää, joka suhtautuu vähintään varauksellisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluviin. Tuen jatkamista puolsi pitkäaikainen sitoutuminen Kylväjän työhön sekä selkeä linja, että järjestön työntekijät tekevät yhteistyötä naispappien kanssa. Kylväjän johto kirjoitti Vantaan yhteiselle kirkkovaltuustolle (1.12.2020, liite 4 b) näin: ”Kunnioittava suhtautuminen erilaisuutta ja vähemmistöjä kohtaan on työmme ehdoton edellytys ja työntekijöidemme ydinosaamista. Kylväjässä on tehty tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat, jotka säätelevät ja ohjaavat toimintaa. Perustuslakiin pohjautuva yhdistysautonomia (yhdistyksen itsemääräämisoikeus) sisältää vapauden yhdistyksen ydinarvojen mukaiseen jäsenvalintaan ja rekrytointiin.”

Kokouksesta toiseen samaa keskustelua käyvien luottamushenkilöiden, mutta myös kirkon työntekijöiden ja seurakuntalaisten, tulisi paitsi kuunnella toisiaan, myös perehtyä eri näkökantoihin lukemalla. Joulukuun valtuustossa viitattiin esimerkiksi Kutsuvat sitä rakkaudeksi -kirjaseen. Sitä käytetään kristillisten järjestöjen ja pienempien kirkkokuntien nuorisotyössä, mutta harvoin meidän kirkkomme seurakunnissa.

Kyseistä kirjasta en pääse nyt lukemaan. Olen sitä aikanaan selaillut. Erään toisen kirjan luin juuri: Kaisa Raittilan Yhteyden rakentajat – kohti kaikille avointa kirkkoa. Vuosien varrella vähemmistöjen oma kokemus on tullut kuuluviin harvassa kirjassa. Kirkossa keskustelua vähemmistöistä on lähes aina käyty ottamatta mukaan niitä, joiden elämästä on kyse. Yhteyden rakentajat -kirjaa varten Raittila haastatteli yli 50 ihmistä. Heidän kertomansa kuvaa viimeistä kuutta-seitsemää vuosikymmentä. Vielä kauemmas ajassa päästään kirjallisten lähteiden avulla.

Kristittynä homona, lesbona tai transihmisenä on ollut ja on usein edelleen äärimmäisen vaikeaa, raskasta ja ahdistavaa elää. Käytän tarkoituksella sanaa äärimmäinen, jota harvoin käytän. Yhteyden rakentajat auttaa ymmärtämään, mitä kaikkea nämä lähimmäiset joutuvat kuulemaan ja kokemaan. Jokaisen, joka ottaa kantaa toisten seksuaalisuuteen tai sukupuoleen, pitäisi lukea tuo kirja. Varsinkin jokaisen, joka ei sitä haluaisi lukea.

On väärin sulkea vähemmistöihin kuuluvat uskonyhteisön ulkopuolelle ja väittää, että heidän pitäisi muuttua kelvatakseen joukkoon, tai mikä vielä pahempaa, kelvatakseen Jumalalle. Olen ollut tästä hiljaa aivan liian pitkään. Olen koko aikuisikäni ajatellut, että Jumala on luonut ihmiset erilaisiksi. Ne, joita on vähemmän, eivät ole virheellisiä eivätkä puutteellisia. Silti en ole aktiivisesti puolustanut näiden ihmisten oikeutta olla olemassa ja näkyä myös seurakunnassa. Edes 2017 suunnittelemaani keskustelutilaisuutta en ole saanut aikaan. Teen parannuksen.