Laura Marian blogi

Dramatisoidut pääsiäisvaellukset olivat suosittuja Suomen seurakunnissa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Joillakin paikkakunnilla niitä on jatkettu. Ne tekevät edelleen joka vuosi pääsiäisen puhuttelevaa sanomaa eläväksi sekä rooleja esittäville seurakuntalaisille että yleisölle. Rekolassa monet muistelevat ylpeinä Ylös Jerusalemiin –vaellusta, joka oli iso ponnistus ja tärkeä perinne useiden vuosien ajan. Toistuvasti minulle on esitetty toive, että tuo hieno perinne elvytettäisiin. Kirkkoteatteri on taidemuoto, joka todella voi koskettaa. En muista nähneeni yhtään kirkkoteatteriesitystä, joka olisi jättänyt täysin kylmäksi. Vaikka olen itse ollut vain yleisössä, voin kuvitella, että kirkkoteatterissa esiintyminen tai siihen muulla tavoin osallistuminen on jotain, joka jättää sieluun pysyvän jäljen. Hyvinkään seurakunnassa, jossa olin pappina 10 vuotta, on oma kirkkoteatterin ohjaaja. Hän tekee vuosittain näytelmän paitsi pääsiäiseksi, myös jouluksi ja kesäksi. Toiminnassa

Olen ollut keittiössä koko päivän. Eilen leipomani pikkuleivät eivät edes etäisesti muistuttaneet Pinterestissä näkemiäni sieviä ristinmuotoisia rippijuhlapikkuleipiä. Minun leipomani muistuttivat vierekkäin aseteltuina hautausmaata, ja sehän ei ollut tarkoitus. Sitä paitsi ne murenivat käsiin. Kokosin itseni ja etsin aamulla uuden taikinareseptin. Muottina käyttämäni leivinpaperiristi oli kadonnut, joten hylkäsin ajatuksen ristinmuotoisista pikkuleivistä ja tein piparimuotilla sydämiä. Resepti oli parempi, ja näitä pystyi käsittelemään ilman, että ne hajosivat. Tein jokaiseen sokerikuorrutteella ristin, jonka koristelin valkoisilla helmirakeilla. Koristelu oli tarkkaa ja pitkäveteistä puuhaa. Pelkäsin edelleen tekeväni turhaa työtä. Entä jos lopputulos olisi hyvästä yrityksestä huolimatta keko rumia tai palasiksi hajonneita pikkuleipiä? Vieressä leluhelikopteria lennättänyt kuopus ei saanut kuulla pelkästään ystävällisiä sanoja. Jatkoin koristelua, mutta en kovin innostuneena. Sill

Tunnolliset tulevat kun pyydetään, ja tekevät mitä pyydetään. Seurakuntien ja yhdistysten vapaaehtoiset ovat yleensä näitä epäitsekkäiksi, velvollisuudentuntoisiksi ja auttavaisiksi kasvatettuja. Ilman heitä tapahtuisi paljon, paljon vähemmän. Kiitos Luojalle heistä! Kaikella on kuitenkin kääntöpuolensa. Ihmiset, joihin luotamme vapaaehtoisina vastuunkantajina, ovat usein huonoja sanomaan ”ei”. Kun heiltä kysytään, voivatko he sitä tai tätä, he aina voivat. ”Totta kai pääsen, eihän se haittaa että tulen pää kainalossa?” Jos oikein pahasti on asiat, he kierrellen ja tunnustellen kertovat, että vaikeaa on, mutta tokihan sitä on tultava. Pyytäjän on tajuttava tehdä päätös, että nyt on parempi jättää tämä kerta väliin, palataan asiaan myöhemmin – tai jopa todeta, että terveydentila ei nyt näytä paremmaksi muuttuvan, joten kiitos kaikesta ja tulen joskus käymään. Vapaaehtoisella on oikeus kieltäytyä tarjotuista tehtävistä vaikka ilman selitystä. Ja selitykseksi riittää, että ei nyt jaksa.