Laura Marian blogi

Lauantaina 24.10. oli Koivukylässä uskontojen rauhankävely . Olin järjestäjänä tapahtumassa, jossa yksinkertaisesti käveltiin yhdessä Koivukylän kirjaston edestä Rekolan Pyhän Andreaan kirkolle ja sieltä Koivukylän moskeijan eteen, johon tilaisuus päättyi. Kirkolla tarjosimme kahvit ja sitä juodessaan osallistujat kävivät vilkasta keskustelua pöydissään. Kiinnostuneille esittelin kirkkosalia ja kirkon taidetta. Vuosien varrella  ja kokemusteni myötä olen vakuuttunut siitä, että uskontodialogi ja lähetystyö/evankeliointi eivät sulje toisiaan pois, vaan kulkevat aina käsi kädessä. Toista ei ole ilman toista. Meidän täytyy kristittyinä olla valmiita kutsumaan, ottamaan vastaan ja opettamaan niitä, jotka haluavat tulla kristityiksi. Samaan aikaan meidän on puolustettava uskonnonvapautta, ilmaista tahtoa rauhaan ja sovintoon uskontojen ja kaikkien ihmisten kesken ja autettava hädänalaisia uskonnosta tai uskonnottomuudesta riippumatta. Jos tätä ei tapahdu, ei evankeliumin julistaminen ja

 Onko enää mitään, mitä ei olisi jo sanottu? Turvapaikanhakijoiden tulemista Suomeen on vastustettu ja sille on osoitettu hyväksymistä. Turvapaikanhakijoiden auttamista on vastustettu ja pidetty oikeana. Jopa muuten jo harvinaisiksi käyneitä mielenosoituksia on järjestetty puolesta ja vastaan. Samat perusteet toistuvat mielipiteitä ilmaistaessa. Jaksanko enää sanoa tähän mitään? Onko kukaan kiinnostunut? Kuunteleeko kukaan? Kuuntelenko itse ketään? Kirkon työntekijänä olen osa samanmielisten joukkoa. Ympärilläni on lähes poikkeuksetta ihmisiä, joiden mielestä kristittyjen tulee auttaa niitä, jotka ovat hädässä. Onneksi on näin, sillä kävisi todella raskaaksi olla tästä asiasta päivittäin eri mieltä jonkun kanssa. Vaikka turvapaikanhakijoiden suuri määrä, nuorten miesten suuri osuus joukosta, enemmistön islaminuskoisuus ja koko pakolaiskriisin syyt herättävät kirkon työntekijöissäkin monenlaisia tunteita ja ajatuksia, olemme enimmäkseen samaa mieltä siitä, että auttaa kuuluu. Jotkut seu

Puolet rippikoululaisista vastasi kepeästi, että karman laki on uskottavampi kuin että Jumala antaa synnit anteeksi. Pappi ei tätä tietenkään kokenut onnistumiseksi. Jumalan armoahan tässä oli yritetty julistaa. Opetettu oli monin pedagogisin menetelmin. Joka päivä oli leirijumalanpalveluksessa tunnustettu synnit yhteen ääneen ja kuultu synninpäästö. Seuraavaksi rippikoululaiset vastasivat kysymykseen taivaasta. Millaista he kuvittelevat taivaassa olevan? He vastasivat - lainkaan ajattelematta, ettei taivasta edes ole, jos karman laki on totta ja sielu siirtyy kuoleman jälkeen toiseen olentoon, jonka elinolot määräytyvät hyvien ja pahojen tekojen mukaan. Tai ainakin taivaaseen on todella pitkä matka. Karman lain totena pitäminen vaatii rinnalleen uskon, että sielu vaeltaa. Eihän esimerkiksi sairas vastasyntynyt voi joutua kärsimään tässä elämässä tehtyjen syntien takia. Näin pitkälle ei 14-15-vuotias välttämättä kykene ajattelemaan. Ei rippikoululaisilta odoteta, että he olisivat

Olen riparilla. Leirillä on kaikilla samat säännöt. Niin on toimivassa yhteiskunnassakin. Leiriltä katsoen näkökulma ajankohtaisiin tapahtumiin ja keskusteluihin on näin yksinkertainen. Meidän leirillä odotetaan kaikkien noudattavan samoja sääntöjä. Ei mietitä, millaisesta kodista kukakin tulee ja paljonko kenenkin talous maksaa veroja, onko maahanmuuttajataustaa, onko nuori jotakin enemmistöä tai vähemmistöä. Kaikkien odotetaan käyttäytyvän niin, että muilla leiriläisillä on kivaa ja turvallista, ja että ohjelma voidaan toteuttaa suunnitellusti. Juuri tällaiset yhteiset säännöt nuoret itsekin laativat tämän leirin ensimmäisenä päivänä. On turhauttavaa, että julkisessa keskustelussa niin usein yleistetään. Esimerkiksi tämä päätelmä on nimittäin virheellinen: koska tuomittu rikoksentekijä on maahanmuuttaja, ovat maahanmuuttajat rikollisia. Samoin tämä: koska mies ahdisteli seksuaalisesti toista miestä, ovat homot koko ajan kaikkien toisten miesten tai poikien perässä. Tai tämä: is

Dramatisoidut pääsiäisvaellukset olivat suosittuja Suomen seurakunnissa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Joillakin paikkakunnilla niitä on jatkettu. Ne tekevät edelleen joka vuosi pääsiäisen puhuttelevaa sanomaa eläväksi sekä rooleja esittäville seurakuntalaisille että yleisölle. Rekolassa monet muistelevat ylpeinä Ylös Jerusalemiin –vaellusta, joka oli iso ponnistus ja tärkeä perinne useiden vuosien ajan. Toistuvasti minulle on esitetty toive, että tuo hieno perinne elvytettäisiin. Kirkkoteatteri on taidemuoto, joka todella voi koskettaa. En muista nähneeni yhtään kirkkoteatteriesitystä, joka olisi jättänyt täysin kylmäksi. Vaikka olen itse ollut vain yleisössä, voin kuvitella, että kirkkoteatterissa esiintyminen tai siihen muulla tavoin osallistuminen on jotain, joka jättää sieluun pysyvän jäljen. Hyvinkään seurakunnassa, jossa olin pappina 10 vuotta, on oma kirkkoteatterin ohjaaja. Hän tekee vuosittain näytelmän paitsi pääsiäiseksi, myös jouluksi ja kesäksi. Toiminnassa

Olen ollut keittiössä koko päivän. Eilen leipomani pikkuleivät eivät edes etäisesti muistuttaneet Pinterestissä näkemiäni sieviä ristinmuotoisia rippijuhlapikkuleipiä. Minun leipomani muistuttivat vierekkäin aseteltuina hautausmaata, ja sehän ei ollut tarkoitus. Sitä paitsi ne murenivat käsiin. Kokosin itseni ja etsin aamulla uuden taikinareseptin. Muottina käyttämäni leivinpaperiristi oli kadonnut, joten hylkäsin ajatuksen ristinmuotoisista pikkuleivistä ja tein piparimuotilla sydämiä. Resepti oli parempi, ja näitä pystyi käsittelemään ilman, että ne hajosivat. Tein jokaiseen sokerikuorrutteella ristin, jonka koristelin valkoisilla helmirakeilla. Koristelu oli tarkkaa ja pitkäveteistä puuhaa. Pelkäsin edelleen tekeväni turhaa työtä. Entä jos lopputulos olisi hyvästä yrityksestä huolimatta keko rumia tai palasiksi hajonneita pikkuleipiä? Vieressä leluhelikopteria lennättänyt kuopus ei saanut kuulla pelkästään ystävällisiä sanoja. Jatkoin koristelua, mutta en kovin innostuneena. Sill

Tunnolliset tulevat kun pyydetään, ja tekevät mitä pyydetään. Seurakuntien ja yhdistysten vapaaehtoiset ovat yleensä näitä epäitsekkäiksi, velvollisuudentuntoisiksi ja auttavaisiksi kasvatettuja. Ilman heitä tapahtuisi paljon, paljon vähemmän. Kiitos Luojalle heistä! Kaikella on kuitenkin kääntöpuolensa. Ihmiset, joihin luotamme vapaaehtoisina vastuunkantajina, ovat usein huonoja sanomaan ”ei”. Kun heiltä kysytään, voivatko he sitä tai tätä, he aina voivat. ”Totta kai pääsen, eihän se haittaa että tulen pää kainalossa?” Jos oikein pahasti on asiat, he kierrellen ja tunnustellen kertovat, että vaikeaa on, mutta tokihan sitä on tultava. Pyytäjän on tajuttava tehdä päätös, että nyt on parempi jättää tämä kerta väliin, palataan asiaan myöhemmin – tai jopa todeta, että terveydentila ei nyt näytä paremmaksi muuttuvan, joten kiitos kaikesta ja tulen joskus käymään. Vapaaehtoisella on oikeus kieltäytyä tarjotuista tehtävistä vaikka ilman selitystä. Ja selitykseksi riittää, että ei nyt jaksa.

Olin pari vuotta sitten lomalla Ranskassa. Ranskaa pidetään yleisesti maallistuneena maana, jossa uskonnolla ei juuri ole paikkaa julkisessa tilassa. Toisin kuitenkin oli juuri sinä päivänä, kun mieheni kanssa saavuin Ranskaan. Tulimme sinne kävellen Espanjan rajan yli pienessä Pyreneillä sijaitsevassa kylässä. Löysimme bussipysäkin, jolta uskoimme pääsevämme bussilla matkakohteeseemme. Odotimme aikamme, mutta pysäkillä olleessa aikataulussa ilmoitettuna aikana bussia ei tullut. Lähdimme etsimään taksia ja lopulta yllättävien vaiheiden jälkeen sen löysimmekin. Myöhemmin tajusimme, miksi bussi ei kulkenut arkiaikataulunsa mukaan. Oli elokuun 15., Marian taivaaseen astumisen päivä. Arkipyhä siis. Ja arkipyhä, jota protestanttisessa Suomessa ei vietetä, koska Marian taivaaseen astuminen kuuluu vain katoliseen oppiin. Otan nyt yksipuolisesti kantaa arkipyhiin ja niiden mahdolliseen siirtämiseen, pappina. En mieti niitä työntekijän enkä työnantajan kannalta. Papin vuosittaista työaikaa a

Kirkkoherran tulee tuntea seurakuntansa alue ja äidin tulee tuntea lastensa harrastukset. Viime kesänä lomaillessani ennen uuteen virkaan astumista perehdyin Vantaaseen ja jalkapalloon seuratessani Helsinki Cupia pelaajan äitinä. Nyt olen työskennellyt Vantaalla yli 8 kuukautta ja sen ohella edelleen kuljettanut lastani harjoituksiin ja peleihin satunnaisesti. Kiitos siitä, että lapseni ovat yleensä harrastuksissaan oikeaan aikaan oikeat varusteet mukanaan, kuuluu kyllä lähes kokonaan miehelleni, sillä itse olen usein iltaisin poissa kotoa työn takia. Jalkapallokauden taas alkaessa ajattelin palauttaa mieleeni, mitä viime kesänä Helsinki Cupissa oikein opinkaan. Onneksi on Facebook, jossa on tallessa silloin kirjoittamani päivitys. Julkaisen sen uudelleen tässä, opiksi toisillekin. 9. heinäkuuta 2014 Helsinki Cupissa havaittua: 1) Valmentajat antavat pelaajille, esim. 12-vuotiaille, toisenlaisia lempinimiä kuin äidit: vaikkapa "Kostaja" tai "Ruoskalahti&qu

Suunnittelin kirjoittavan tällä kertaa eduskuntavaaleissa äänestämisestä. Äänestän kyllä, mutta ehdokasta ei vielä ole eikä edes puoluetta. Moni muu tuntuu tuskailevan samassa pulassa. En nyt osaa kirjoittaa mitään, mitä ei olisi jo aiheesta sanottu, joten päätin esitellä tässä yhteydessä pääkaupunkiseudun seurakuntien yhteisen Valomerkki-sivuston: http://www.valomerkki.fi/valohoito/keta-jeesus-aanestaisi Ei ole helppoa äänestäjällä. Ehdokkaille toivotan siunausta vaalityöhön! Heillä vasta kovaa onkin näinä viikkoina. Rukouksista sopivin myös vaalien alla on: "Isä meidän. Tapahtukoon sinun tahtosi. Aamen."

Minun kirkkoni on suuren työntekijämääränsä takia poikkeus Suomen ja maailman kirkkojen joukossa. Se on poikkeus myös suuren jäsenmääränsä ja täsmällisen jäsenrekisterinsä takia. On ilman muuta kirkkomme vahvuus, että meillä on suuri joukko koulutettuja ammattilaisia erilaisissa töissä. On ilman muuta vahvuus, että meillä on paljon jäseniä. Toisissa kirkoissa aivan päinvastaiset asiat voivat olla vahvuuksia. Tutustuessani viime viikolla Englannin anglikaaniseen kirkkoon ja Suomen Merimieskirkon Lontoon toimipisteeseen kuulin ja näin toistuvasti, kuinka paljon seurakuntalaiset ottavat vastuuta. Sama tilanne on pienemmillä kirkkokunnilla Suomessa. Kun ainoa työntekijä on pappi (eikä hänkään välttämättä saa palkkaa seurakunnalta, vaan saattaa olla viikot muussa ansiotyössä), tulevat seurakuntalaiset tekemään sen, mitä pappi ei ehdi tehdä. Heillä on jumalanpalvelustehtäviä, ruuanlaittoa ja siivousta ja kirkon pihan hoitoa. Mutta he myös järjestävät toimintaa lapsille ja nuorille, autt

Vierailin kollegojeni kanssa ekumeenisessa Churches Together in England –järjestössä, jossa on 44 keskenään hyvin erilaista jäsenkirkkoa. Ne edustavat sekä idän että lännen vanhoja traditioita, mutta myös uusia seurakuntia. CTE:n järjestämissä rukouskokouksissa saattaa esimerkiksi olla helluntailaisen, ortodoksisen, anglikaanisen ja katolisen perinteen mukaisia osia. Rukouskokoukset ja rukousaamiaiset ovat yksi järjestön toimintamuoto ja evankeliointi tuorein tavoin on sen keskeinen painopiste, mutta se on myös vahvasti suuntautunut diakoniseen palvelutyöhön. Ekumeenisen toiminnan fokus on siinä, mitä kristityt voivat yhdessä tehdä lähiyhteisöjensä ja maailman kärsivien hyväksi, ei keskinäisissä eroavaisuuksissa. Järjestö toimii verkostona. Kirkot toimivat yhdessä niin valtakunnallisesti, alueellisesti kuin paikallisesti, usein aktiivisesti hakien yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa. Ne järjestävät vapaaehtoisvoimin esimerkiksi ruokapankkeja, velkaneuvontaa ja yömajoja. Avunta

Vierailin eilen Englannin kirkossa. Sen edustajat esittelivät Englannin uskonnollista maisemaa ja kirkon elämää siinä maisemassa. Yksi vierailun aikana esillä ollut asia oli uskontojen välinen keskustelu- ja toimintayhteys, "Inter Faith Engagement". Sain mukaani ekumeenisen materiaalin, joka on syntynyt luterilaisten ja anglikaanisten (Porvoon yhteisön) kirkkojen yhteistyössä. Materiaalissa on lainaus vuonna 2003 laaditusta asiakirjasta "Guidelines for Inter Faith Encounter". Suomennan tuon lainauksen tähän. Mielessäni ovat erityisesti Vantaan Koivukylän alueen muslimit, joihin olen itse tutustunut vasta vähän, mutta joita kohtaan tunnen myötätuntoa,  koska heihin tällä hetkellä kohdistuu erittäin vihamielisiä ja yleistäviä asenteita. "Tiedämme, että on mahdotonta erottaa omien maidemme uskontojen välisiä suhteita niistä vaikutuksista, joita muiden maiden tilanteilla on. Kansainvälisillä tapahtumilla saattaa olla hyvin vakavia seurauksia vähemmistönä olevill

”Miten kristityn tulee elää elämänsä?” Joskus kysyn nuorilta tällaista rippikoulun lopussa. Muutama vuosi sitten sain ensimmäisen kerran vastauksen: ”Terveellisesti.” Sitä vastausta en odottanut. Odotin jotain lähimmäisenrakkaudesta, luottamuksesta, johdatuksesta, uskosta tai Jumalan tahdosta - joko näillä perinteisillä sanoilla tai nuorille tutummalla kielellä. Tulkitsin saamani vastauksen niin, että terveysaate on tullut kristillisen uskon rinnalle elämänkatsomukseksi. Ei siinä mitään, kunhan Jumalaa ei syrjäytetä, ajattelin hieman yllättyneenä. Terveelliset elämäntavat eivät ole ristiriidassa uskon kanssa, kunhan pysytään kohtuudessa. Jos ravinnon, unen ja liikunnan suunnittelu ja tarkkailu menee niin pitkälle, että ollaan jo itsekeskeisyydessä, ollaan synnin puolella. Huomio on omassa itsessä, ei lähimmäisessä ja Jumalassa. Jos ainoa mikä kiinnostaa ja millä on arvoa, on oma hyvinvointi ja menestys, ei voida puhua kristillisestä elämästä. Toki askeesin on jo mui

Hymyilevä lipaskerääjä marketin käytävällä ilahduttaa. Hän viitsii antaa aikaansa tärkeälle asialle hyötymättä siitä itse. Hän kantaa osansa yhteisestä vastuusta. Jeesus sanoi: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Yhteisvastuukerääjä on kuullut tämän. Hän on asettunut köyhän haitilaisen perheen lapsen asemaan. Haitilainen lapsi haluaa kouluun, mutta jotta kouluja olisi, jonkun täytyy rakentaa ne. Tähän tarvitaan apua ulkomailta, myös Suomesta. Katastrofaalisesta maanjäristyksestä on viisi vuotta. Haitilaiset tarvitsivat apua jo ennen sitä, ja tarvitsevat edelleen. Yhteisvastuukerääjä ryhtyy välittäväksi lähimmäiseksi, ottaa keräyslippaan ja menee markettiin. Hän ei ajattele, että on turhaa seistä tunti muutaman kympin takia. Hän ajattelee, että kun hän seisoo kerääjänä tunnin tai kaksi, monet sellaiset osallistuvat keräykseen, joilta muuten jäisi osallistumatta. Hän ei ajattele, että on noloa tönöttää lippaan kanssa, vaan että on tärkeää muistuttaa

Pula-ajan eläneet eivät heitä pois mitään. Käytetyt hammasharjat pannaan kenkälaatikkoon, koska niitä voi käyttää putsaamiseen, ja 60-luvun reikäisellä ilmapatjalla täytetään puoli komeroa, koska sen voi vielä paikata. Me pula-ajan kasvattien lapset olemme mekin kovia säilyttämään. Kierrätysaate on tullut pelastukseksi, ja käytettyä tavaraa voi onneksi myydä ja lahjoittaa eteenpäin monella tavalla. Kiusaus pitää tallessa siltä varalta, että joskus vielä tarvitsisi, vaanii kuitenkin jatkuvasti. Muistojen ja tunnearvon takia täytyy säilyttää mitä merkillisimpiä esineitä 90-luvun puhelinkorteista leiripaitoihin, joita ei ole koskaan käytetty. Kaapit ja varastot ovat viimeistä nurkkaa myöten täynnä. Onkohan pulavuosien varjolla mitään tekemistä sen kanssa, että seurakunnan toimintamuotoja ja toimintatapoja halutaan säilyttää? Pidetäänkö jotain yllä pelkän menneisyyteen liittyvän tunnearvon takia? Asia, joka on tärkeä ja rakas minulle ja muutamalle muulle, ei välttämättä koskaan enä

Viime marraskuun seurakuntavaaleissa valittu seurakuntaneuvosto kokoontui eilen ensimmäisen kerran. Neuvostoon äänestettiin vaaleissa 14 erilaista ihmistä. Joukossa on selvästi innostusta ja kiinnostusta seurakunnan toimintaan ja johtamiseen. He ovat sitoutuneita seurakuntaan ja sen uskoon sekä tehtäväänsä luottamushenkilöinä. Sitoutuminen on perusta sille, että voimme tehdä yhteisen työmme hyvin seuraavien neljän vuoden aikana. Näiden ihmisten  kanssa on hyvä aloittaa uusi nelivuotinen kausi. Nuorin neuvoston jäsen täyttää tänä vuonna 19, vanhin 72 vuotta. Keski-ikä on 48. Naisia on lisäkseni 10, miehiä 4. Jäsenet tulivat valituiksi neljältä eri ehdokaslistalta. Ammatit painottuvat ihmisten kanssa tehtävän työn puolelle. Monen sydäntä lähellä ovat erityisesti lapset ja nuoret. Heidän parissaan palkkatyötä tekee tai tulee todennäköisesti tekemään noin puolet jäsenistä, ja muillekin lasten ja nuorten asiat ovat tärkeitä. Esittelin kokouksessa kaikille uutena asiana lapsivaikutus

Vantaan Koivukylässä kokoontuu kristittyjen ja islaminuskoisten naisten avoin dialogipiiri. Pääsin kerran viime syksynä sinne mukaan. Mielestäni kaikki tällainen on tärkeää: ryhmät ja tilaisuudet, joissa eri tavoin uskovat, eri uskontoja tunnustavat ihmiset tutustuvat toisiinsa. Jos ei tunne yhtään muslimia, tietää hyvin vähän muslimien ajattelusta, tavoista ja arvoista. Ja jos tuntee vain yhden muslimin, tietää edelleen hyvin vähän. Silloin ei kannattaisi paljon heistä ääneen puhua. Parempi kysyä heiltä itseltään ja antaa heidän puhua omasta puolestaan. Sama koskee tietenkin kristittyjä, ja kaikkien muiden uskontojen edustajia. Takavuosina olin paljonkin mukana erilaisissa uskontodialogeissa. Vierailin eri uskontojen temppeleissä, moskeijoissa ja kokoontumistiloissa sekä Euroopassa että Nepalissa ja Intiassa. Keskustelin mormonien, Jehovan todistajien, buddhalaisten, Krishna-liikkeeseen kuuluvien ja monien muiden kanssa aina, kun tilaisuus tuli. Osallistuin kirkkomme Islam-työr

Helsingin Sanomat kertoi 3.1.2015, että yhä useampia katolisia ja protestanttisia kirkkoja muutetaan Keski-Euroopassa toiseen käyttöön. Ei ole vierasta meillekään se, mistä hätkähdyttävä lehtiartikkeli kertoi. Vantaalla on jo kirkoille ja seurakuntataloille tapahtunut monenlaista. Kaikkia takavuosien kerhotilojakaan ei enää ole. Tikkurilan jumalanpalveluksia pidetään säännöllisesti koulussa ja mm. Rekolan seurakunnan seurakuntatalo Päiväkummussa on purettu kokonaan. Päätös myydä, vuokrata tai purkaa seurakunnan omistama kiinteistö voi tuskin olla muuta kuin kivulias. On kyseessä sitten leirikeskus, kerhotila, seurakuntatalo, siunauskappeli tai kirkko, on paikkaan monilla ihmisillä vahva tunneside. Miltä tuntuisi, jos omaa rippi- tai vihkikirkkoa ei enää olisi? Näitä vaikeita päätöksiä on silti ollut jo pakko tehdä. Varmasti kukaan luottamushenkilö tai kirkkoherra ei ole tehtävään ryhtyessään aikonut kirkkoa tai seurakuntataloa purkaa, mutta lopulta vaihtoehtoja ei ole ollut, vai