Olen ollut keittiössä koko päivän. Eilen leipomani pikkuleivät eivät edes etäisesti muistuttaneet Pinterestissä näkemiäni sieviä ristinmuotoisia rippijuhlapikkuleipiä. Minun leipomani muistuttivat vierekkäin aseteltuina hautausmaata, ja sehän ei ollut tarkoitus. Sitä paitsi ne murenivat käsiin.
Kokosin itseni ja etsin aamulla uuden taikinareseptin. Muottina käyttämäni leivinpaperiristi oli kadonnut, joten hylkäsin ajatuksen ristinmuotoisista pikkuleivistä ja tein piparimuotilla sydämiä. Resepti oli parempi, ja näitä pystyi käsittelemään ilman, että ne hajosivat. Tein jokaiseen sokerikuorrutteella ristin, jonka koristelin valkoisilla helmirakeilla.
Koristelu oli tarkkaa ja pitkäveteistä puuhaa. Pelkäsin edelleen tekeväni turhaa työtä. Entä jos lopputulos olisi hyvästä yrityksestä huolimatta keko rumia tai palasiksi hajonneita pikkuleipiä? Vieressä leluhelikopteria lennättänyt kuopus ei saanut kuulla pelkästään ystävällisiä sanoja.
Jatkoin koristelua, mutta en kovin innostuneena. Silloin mieleeni tuli raamatunkohta, jossa kuvataan rakkautta. Leipominenhan on hyvää harjoitusta kärsivällisyydessä ja nöyryydessä: ”Leipuri on kärsivällinen, leipuri on lempeä. Leipuri ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa.” Työni tulos ei olisi täydellinen, mutta minun olisi hyväksyttävä se. Ei pidä katkeroitua, vaikkei olisi esille pantavaksi mitään, mistä kerskua.
Lähetin riparilla olevalle tyttärelleni kuvia sekä eilisistä että tämänpäiväisistä tuotoksistani. Hän vastasi kannustavalla viestillä, että makuhan on tärkein. Molempia voisi kuulemma tarjota juhlissa. Murrosikäisen äitinä olen monesti itse osoittanut jotain aivan muuta kuin kärsivällisyyttä ja lempeyttä, mutta nyt sainkin kokea äitiyttä parhaimmillaan: lapsi viestitti rakkautta, joka kaiken kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo ja kaiken kärsii.
Rakkaus ei koskaan katoa.
Kokosin itseni ja etsin aamulla uuden taikinareseptin. Muottina käyttämäni leivinpaperiristi oli kadonnut, joten hylkäsin ajatuksen ristinmuotoisista pikkuleivistä ja tein piparimuotilla sydämiä. Resepti oli parempi, ja näitä pystyi käsittelemään ilman, että ne hajosivat. Tein jokaiseen sokerikuorrutteella ristin, jonka koristelin valkoisilla helmirakeilla.
Koristelu oli tarkkaa ja pitkäveteistä puuhaa. Pelkäsin edelleen tekeväni turhaa työtä. Entä jos lopputulos olisi hyvästä yrityksestä huolimatta keko rumia tai palasiksi hajonneita pikkuleipiä? Vieressä leluhelikopteria lennättänyt kuopus ei saanut kuulla pelkästään ystävällisiä sanoja.
Jatkoin koristelua, mutta en kovin innostuneena. Silloin mieleeni tuli raamatunkohta, jossa kuvataan rakkautta. Leipominenhan on hyvää harjoitusta kärsivällisyydessä ja nöyryydessä: ”Leipuri on kärsivällinen, leipuri on lempeä. Leipuri ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa.” Työni tulos ei olisi täydellinen, mutta minun olisi hyväksyttävä se. Ei pidä katkeroitua, vaikkei olisi esille pantavaksi mitään, mistä kerskua.
Lähetin riparilla olevalle tyttärelleni kuvia sekä eilisistä että tämänpäiväisistä tuotoksistani. Hän vastasi kannustavalla viestillä, että makuhan on tärkein. Molempia voisi kuulemma tarjota juhlissa. Murrosikäisen äitinä olen monesti itse osoittanut jotain aivan muuta kuin kärsivällisyyttä ja lempeyttä, mutta nyt sainkin kokea äitiyttä parhaimmillaan: lapsi viestitti rakkautta, joka kaiken kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo ja kaiken kärsii.
Rakkaus ei koskaan katoa.
Kommentit
Lähetä kommentti