Siirry pääsisältöön

Leipuri

Olen ollut keittiössä koko päivän. Eilen leipomani pikkuleivät eivät edes etäisesti muistuttaneet Pinterestissä näkemiäni sieviä ristinmuotoisia rippijuhlapikkuleipiä. Minun leipomani muistuttivat vierekkäin aseteltuina hautausmaata, ja sehän ei ollut tarkoitus. Sitä paitsi ne murenivat käsiin.
Kokosin itseni ja etsin aamulla uuden taikinareseptin. Muottina käyttämäni leivinpaperiristi oli kadonnut, joten hylkäsin ajatuksen ristinmuotoisista pikkuleivistä ja tein piparimuotilla sydämiä. Resepti oli parempi, ja näitä pystyi käsittelemään ilman, että ne hajosivat. Tein jokaiseen sokerikuorrutteella ristin, jonka koristelin valkoisilla helmirakeilla.
Koristelu oli tarkkaa ja pitkäveteistä puuhaa. Pelkäsin edelleen tekeväni turhaa työtä. Entä jos lopputulos olisi hyvästä yrityksestä huolimatta keko rumia tai palasiksi hajonneita pikkuleipiä? Vieressä leluhelikopteria lennättänyt kuopus ei saanut kuulla pelkästään ystävällisiä sanoja.
Jatkoin koristelua, mutta en kovin innostuneena. Silloin mieleeni tuli raamatunkohta, jossa kuvataan rakkautta. Leipominenhan on hyvää harjoitusta kärsivällisyydessä ja nöyryydessä: ”Leipuri on kärsivällinen, leipuri on lempeä. Leipuri ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa.” Työni tulos ei olisi täydellinen, mutta minun olisi hyväksyttävä se. Ei pidä katkeroitua, vaikkei olisi esille pantavaksi mitään, mistä kerskua.
Lähetin riparilla olevalle tyttärelleni kuvia sekä eilisistä että tämänpäiväisistä tuotoksistani. Hän vastasi kannustavalla viestillä, että makuhan on tärkein. Molempia voisi kuulemma tarjota juhlissa. Murrosikäisen äitinä olen monesti itse osoittanut jotain aivan muuta kuin kärsivällisyyttä ja lempeyttä, mutta nyt sainkin kokea äitiyttä parhaimmillaan: lapsi viestitti rakkautta, joka kaiken kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo ja kaiken kärsii.
Rakkaus ei koskaan katoa.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jeesusasiaa bussipysäkillä

Vantaan seurakunnilla oli pääsiäisen aikaan kaupunkikuvassa näkyvä kampanja. Olin jonkin verran kampanjaa tekemässä. Mietimme kovasti, miten viedä vantaalaisten näkyviin kirkon asioita, kuten uskoa, toivoa ja rakkautta. Eräänä tavallisena arkipäivänä olin esimerkiksi Myyrmäessä kysymässä vastaantulijoilta mielipiteitä laatimistamme lauseluonnoksista. Niistä valittiin ja kehitettiin ne lauseet, joita kampanjassa lopulta käytettiin. Oli havahduttavaa kuulla, miten eri tavoin ihmiset reagoivat. Esimerkiksi ”Sinun puolestasi” olisi jonkun mielestä voinut olla minkä tahansa puolueen tunnus, kun se minulle teologina viittaa ehtoollisen jakosanoihin ”Kristuksen ruumis ja veri, sinun puolestasi annettu ja vuodatettu”, tai yleisemmin Kristuksen uhraamiseen ristillä syntisten puolesta. Valmiista kampanjalauseista ”Uskalla elää. Ja kuolla.” oli työryhmässä eniten levottomuutta herättävä. Sen riski tiedostettiin. Kampanjassa ei tietenkään oteta myönteistä kantaa eutanasiaan eikä itsemurhaa

Lutherin sinetti

Reformaation merkkivuoden suurtapahtuma, evankeliset kirkkopäivät, järjestettiin helatorstaiviikonloppuna Berliinissä. Osallistuin Vantaan yhteisen kirkkoneuvoston matkalle. Teimme myös päiväretken Wittenbergiin, jossa Martti Lutherin kerrotaan naulanneen 95 teesiään linnankirkon oveen. Teesit voi lukea nykyisestä ovesta, mutta kuten kuvasta näkyy, en päässyt lukuetäisyydelle. Teesit olivat luettavissa myös toisaalla kirkon yhteydessä. En kirjoita niistä tällä kertaa enempää. Sen sijaan kerron Lutherin sinetistä. Luther selosti eräässä kirjeessään vuonna 1530, että ristin täytyy tulla ensimmäisenä, mustan ristin punaisen sydämen sisällä. Sydämellä on luonnollinen punainen värinsä muistutuksena siitä, että uskomme ristiinnaulittuun Kristukseen tekee meidän siunatuiksi ja onnellisiksi. Sydän on valkoisen ruusun keskellä, koska usko antaa iloa, lohdutusta ja rauhaa.  Ruusun tulee olla valkoinen eikä punainen, koska valkoinen on kaikkien henkien, sielujen ja enkelien väri. R

Kohti kaikille avointa kirkkoa

Vantaan yhteisen kirkkovaltuuston joulukuinen kokous muodostui jälleen, odotetusti, vuotuiseksi homoillaksi. Käsiteltävä asia oli kirkon kansainvälisen työn avustaminen. Se, mistä väiteltiin, olivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ja papiksi vihityt naiset. Keskustelu on käyty niin monta kertaa, että luultavasti kaikki ovat jo kyllästyneet. Marraskuussa Rekolassa järjestettiin sateenkaarimessu. Muutama tuttu seurakuntalainen tiedusteli asiallisesti, miksi sellainen piti järjestää. Yhtä asiallisesti he kuuntelivat, kun kerroin, että vähemmistöihin kuuluvat eivät koe turvalliseksi osallistua kaikille avoimiin messuihin. Sen enempää tietooni ei tullut, paitsi muutama palaute unisex-vessoista, joita käsittelin edellisessä kirjoituksessa. Tiedän, että tilaisuus herätti tunteita – ehkä hämmennystä, levottomuutta, pelkoa ja aggressiota – mutta palautetta tuli hyvin vähän. Rekolan seurakuntaneuvosto päätti vuonna 2017 , että myös samaa sukupuolta olevat parit saavat käyttää seurakunnan