Laura Marian blogi

Kirkon toimintaympäristön muutos on nopeaa ja voimakasta. Seitsemänä Rekolan-vuotenani on tapahtunut valtavasti. Paikallisseurakuntaa ovat koskeneet paitsi paikalliset, myös lukuisat maailmanlaajat ilmiöt ja tapahtumat. Yhden mainitakseni: näistä vuosista noin viidennes oli korona-aikaa. Vantaan väestö muuttuu moninaisemmaksi ja vanhenee. Koivukylän suuralueen asukkaita on nyt 3250 enemmän kuin Rekolaan tullessani, yhteensä yli 30 000. Niiden määrä, jotka puhuvat äidinkielenään muuta kuin kotimaisia kieliä, on kasvanut n. 4500:sta n. 7600:aan. Yli 65-vuotiaiden määrä on kasvanut 3600:sta 4500:aan ja ikääntyneiden osuuden väestöstä ennakoidaan kasvavan voimakkaasti tulevaisuudessa. Koivukylän suuralueella myös 19-34 -vuotiaiden määrä on kasvanut paljon. Leinelään ja Lipstikkaan on rakennettu suuria kerrostaloja, joihin on muuttanut enimmäkseen nuorta väkeä. Muuttoliike on niin vauhdikasta, että vuosittain seurakunnan jäsenistä yli 10 % vaihtuu kirkon jäsenten muuttaessa alueelle ja

Vanhassa testamentissa määrätään, että israelilaisten on pidettävä sapattivuosi joka seitsemäntenä vuonna. Silloin he eivät viljele peltojaan eivätkä viinitarhojaan, vaan maa saa levätä. Noudatan näköjään tuota käskyä omassa elämässäni, tosin tulkintaa venyttäen. Palasin papin työhön Hyvinkäälle hoitovapaalta vuoden 2008 alussa. Siitä seitsemäntenä vuonna pidin pitkän kesäloman ja siirryin sen jälkeen Rekolan seurakuntaan elokuussa 2014. Nyt on meneillään seitsemäs vuosi siitä. Tänä kesänä pidän taas kesä-heinäkuussa pitkän kesäloman ennen kuin lähden pois Rekolasta.  Olen ihminen, jota uusi innostaa ja urautuminen kammottaa. Ihmettelen itsekin vapaaehtoista valintaani lähteä seurakunnasta jonka tunnen ja työstä jonka osaan – opettelemaan uusia ihmisiä, uutta organisaatiota ja uutta toimintakulttuuria. Isoihin päätöksiin, kuten tämä, on aina monta syytä. Osa vaikuttimistani on ammatillisia ja osa henkilökohtaisia. Yksi iso syy on, etten halua kuulla itseni liian usein sanovan: ”Meill

Ovikello soi, mutta oven takana ei ollut ketään. Pilasoittoko? Ei tällä kertaa, vaan portaalle oli jätetty sininen tarralappu, jossa luki lapsen käsialalla: ”Nyt kaikki sormet ristiin, et corona loppuis!” Ikkunasta näin lapsia pitämässä palaveria ja sinisiä lappuja kädessään. He olivat ottaneet asiakseen tehdä jotain eikä vain odottaa passiivisina. He olivat toteuttamassa viestintäkampanjaa koko korttelille. Liikutuin ja ilahduin heidän viestistään. Nyt kaikki talkoisiin pandemian loppumiseksi! Näihin talkoisiin osallistun mielelläni. Joku pitää sormia ristissä, minä ristin käteni. Joku lähettää pyyntöjä universumille ja joku vain päättää pitää kiinni toivosta. Nyt ei ole väärää tapaa toivoa eikä rukoilla, että pandemia loppuisi. Tarvitaan pienten ja isojen luottamusta siihen, että yhdessä tästä selvitään. Sormienristimistalkoot ovat luottamustalkoot. Uskotaan ja toivotaan yhdessä. Autetaan toisiamme sitkeästi kestämään, vaikka odotettu pandemian loppu taas siirtyisi kauemmas. Ei l

Vantaan yhteisen kirkkovaltuuston joulukuinen kokous muodostui jälleen, odotetusti, vuotuiseksi homoillaksi. Käsiteltävä asia oli kirkon kansainvälisen työn avustaminen. Se, mistä väiteltiin, olivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ja papiksi vihityt naiset. Keskustelu on käyty niin monta kertaa, että luultavasti kaikki ovat jo kyllästyneet. Marraskuussa Rekolassa järjestettiin sateenkaarimessu. Muutama tuttu seurakuntalainen tiedusteli asiallisesti, miksi sellainen piti järjestää. Yhtä asiallisesti he kuuntelivat, kun kerroin, että vähemmistöihin kuuluvat eivät koe turvalliseksi osallistua kaikille avoimiin messuihin. Sen enempää tietooni ei tullut, paitsi muutama palaute unisex-vessoista, joita käsittelin edellisessä kirjoituksessa. Tiedän, että tilaisuus herätti tunteita – ehkä hämmennystä, levottomuutta, pelkoa ja aggressiota – mutta palautetta tuli hyvin vähän. Rekolan seurakuntaneuvosto päätti vuonna 2017 , että myös samaa sukupuolta olevat parit saavat käyttää seurakunnan