maanantai 18. toukokuuta 2020

Diakoniatyö auttaa näkyvästi ja näkymättömästi

Kirkon perustehtävä on kahtalainen. Hengellinen tehtävä ja auttamistehtävä ovat kolikon kaksi puolta. Niitä ei voi irrottaa toisistaan. Kirkko ei voi keskittyä vain jumalanpalveluksiin, rukoilemiseen ja hautajaisiin, mutta ei myöskään vain auttamaan heikompiosaisia ja tukemaan yhteisöllisyyttä. Kirkko on erityinen toimija juuri siksi, että sen elämässä nämä molemmat yhdistyvät.

Eri puolilla Suomea evankelis-luterilaiset seurakunnat on koronakriisin aikana kutsuttu kaupunkien ja kuntien kumppaneiksi monenlaisiin auttamistehtäviin. Niiden välinen yhteistyö on ollut ennestään vahvaa ja sen pohjalta on nyt luotu uusia toimintoja. Esimerkiksi on jaettu vastuuta kaikkien ikäihmisten tavoittelemisesta puhelimitse. Vantaalla seurakunnista soitettiin ensin 80-84 -vuotiaille, kaupungilta sitä vanhemmille. Nyt soitetaan seurakunnista niillekin jäsenille, jotka ovat täyttäneet 85 vuotta. Heistä moni on toivonut tätä.

Ruoka-avussa tehdään kaupunkien, seurakuntien ja järjestöjen yhteistyötä niin poikkeusaikana kuin normaalioloissakin. Ruoka-apu on konkreettinen auttamisen muoto. Se on myös näyttävä verrattuna siihen päivittäiseen auttamistyöhön, jota seurakunnissa tehdään. Tämä muu, monipuolisempi mutta näkymättömämpi, jää helposti ruoka-avun varjoon. 

Ihmisten avuntarve on paljon moninaisempi kuin vain nälkä. Jos puhutaan taloudellisesta auttamisesta, harvan vaikeaa tilannetta ratkaisee pelkkä ruokakassi tai edes lämmin ateria. On yllättäviä menoja, velkoja, vuokrarästejä ja muuta. Auttajan on kartoitettava kokonaistilanne ja autettava ihmistä selviämään siitä eri järjestelyin.

Taloudelliset vaikeudet eivät useinkaan ole ihmisen tai perheen ainoita vaikeuksia. Siksi pelkkä raha tai vaikkapa velkaneuvonta ei riitä. On sairautta, riippuvuuksia, riitoja ja yksinäisyyttä. Tarvitaan kuuntelijaa ja tarvitaan apua ongelmista selviämiseen: oikeita kysymyksiä ja neuvoja.

Kaikkea tätä seurakunnissa tehdään: tuetaan henkisesti ja avustetaan taloudellisesti. Diakoniatyö ei kuitenkaan ole vain korjaavaa työtä, vaan paljon myös työtä, joka rakentaa yhteisöjä ja tukee ihmisten arkea monin tavoin. On avointa toimintaa ja pienryhmätoimintaa, työntekijöiden ohjaamaa ja vapaaehtoisten ohjaamaa. Työntekijöiden ammattitaito on laaja ja monipuolinen. Vapaaehtoisten riittävistä taidoista ja jaksamisesta huolehditaan.

Kriisin aikana kirkko on yllättänyt itsensäkin muuttamalla työtään nopeasti. Se on ammattitaitoisten työntekijöiden ansiota. Diakoniatyöntekijöillä, kasvatuksen työntekijöillä ja papeilla on jatkuvasti laaja kosketuspinta seurakunnan alueen ihmisiin, samoin viranomaisiin ja muihin toimijoihin. Siksi he ovat kyenneet tekemään nyt juuri sitä, mitä on tarvittu.

torstai 13. helmikuuta 2020

Piispantarkastus - stadilaiset Vantaalla

Helsingin hiippakunnan piispa tarkasti seurakuntamme tammikuussa 2020.
Piispantarkastus kuulostaa ankaralta virheiden ja puutteiden etsinnältä, mutta sitä se ei ollut.

Sen sijaan piispantarkastus osoittautui tilaisuudeksi esitellä itävantaalaista lähiöseurakuntaa piispalle, joka on ikänsä asunut ja vaikuttanut Helsingissä – ensin Itä-Helsingissä ja aikuisena keskustassa – ja hänen seurueelleen, jolle alueemme lienee ollut yhtä tuntematon kuin piispalle itselleen.

Saimme tilaisuuden viedä seurueen yhteistyökumppanien luo ja myös paikkoihin, joihin meillä ennestään oli vain vähän kontaktia. Parhaimmillaan piispantarkastus vahvistaa seurakunnan verkostoja. Meillä oli myös verkostoilta, johon kutsuimme niitä yhteistyötahoja, joiden luona emme ehtineet vierailla.

Tarkastukseen sisältyvä luottamushenkilöiden ja työntekijöiden kuuleminen järjestettiin kaksivaiheisena. Ensin oli verkkokysely ja sen jälkeen työskentelykokous kummallekin ryhmälle erikseen.

Hallinnon tarkastus oli hyvähenkinen keskustelutilaisuus, jossa saimme mm. kysyä käytännöistä, jotka meitä ovat askarruttaneet. Ennen kerrottiin tarinoita arkistojen tarkasta läpikäynnistä. Siltä osin piispantarkastus näyttää muuttuneen.

Piispantarkastuksesta laaditaan pöytäkirja, jonka sisältöä en vielä tiedä. Tarkastuksesta jäi sellainen olo, että onnistuimme näyttämään seurakuntamme arjesta jotain olennaista. Meillä on sitoutuneet työntekijät, paljon seurakuntalaisia, joille seurakunta on rakas ja verkosto, jossa olemme arvostettu toimija.

Tarkastus päättyi juhlavaan messuun ja iloisiin kirkkokahveihin. Lahjaksi vieraat saivat alttarikynttilöiden lopuista valettuja kynttilöitä, vastapaahdettua Rekola-kahvia ja Alttarimaalaus-kirjanmerkit. Meidän näköisemme lahjat. Juhlan kohottamana on arki kaikkine haasteineen tuntunut tavallista innostavammalta. Seuraavaa piispantarkastusta saamme näillä näkymin odottaa kahdeksan vuotta.

Piispantarkastuksen tunnelmiin pääsee Facebookissa  ja Instagramissa julkaistujen päivitysten kautta.

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Kirkkoherra kumartelee vieraita uskontoja

MV-lehteä en ole tarkistanut, mutta Suomi 24:n ”Kirkosta eroaminen” -ryhmään tuli minusta maininta viime viikolla. Joku on siellä sitä mieltä, että Rekolan kirkkoherra kumartelee vieraita uskontoja, toinen pitää rauhankävelyä hyvänä syynä erota kirkosta ja kolmas luulee, että kävelyyn käytettiin yhteiskunnan varoja.

Ryhmässä en usko keskustelun olevan mielekästä eikä sitä lue kovin moni, joten kirjoitan vastineeni täällä.

YK:n yleiskokous julisti helmikuun ensimmäisen viikon uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikoksi vuonna 2010. YK:ssa ja valtioiden johdossa ymmärretään uskontojen merkitys rauhan ylläpitäjinä ja rakentajina. Kirkoissa, muissa uskonnollisissa yhdyskunnissa ja myös uskonnottomissa katsomuksissa vaalitaan pyrkimystä sopuisaan elämään.

Paikallisesti esimerkiksi Vantaan kaupunginjohtaja Ritva Viljanen ymmärtää seurakuntien, moskeijoiden ja muiden uskonnollisten keskusten roolin kaupungissa. Kasvatamme lapsia ja nuoria, autamme vaikeuksissa ja tarjoamme yhteisöjä, joihin kuulua. Oppien ja rituaalien erilaisuus ei estä sitä, että haluamme kantaa vastuuta naapurustojen yhteishengestä ja kaupungin turvallisuudesta.

Kaupunginjohtaja ei varmasti ole sokea epäkohdille, enkä ole minäkään. Tiedän, että Suomessa on ihmisiä, joilla on jihadistinen ideologia. Tiedän, että vantaalaistenkin koulutyttöjen sukuelimiä silvotaan. Tiedän, että islaminvastaisuutta lietsovat suomalaiset toimivat aktiivisesti ja aggressiivisesti. Mitään näistä en hyväksy. On oikein, että sekä viranomaiset että kansalaiset puuttuvat epäkohtiin, vaikka asianosaiset vetoaisivatkin uskontoonsa.

Yhteisymmärrysviikko ei ole niinkään tilaisuus keskustella vaikeista kysymyksistä kuin näyttää, että eri uskontoja tunnustavilla ja uskonnottomilla on myös yhteisiä huolia ja yhteisiä tavoitteita. Vantaalla yhteisymmärrysviikko näkyi tänä vuonna enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Valtakunnallinen avajaisjuhla järjestettiin Vantaalla.

Rauhankävelyn järjestimme Koivukylästä avajaisiin Korsoon. Kävelijöitä oli eri uskontokunnista. Vantaan aikuisopiston järjestämä yhteisymmärrysviikon paneelikeskustelussa puhuivat ortodoksi, luterilainen, sunni ja shiia. Aiheet ulottuivat globaaleista megatrendeistä yksilön eettisiin valintoihin. Keskustelijoiden välisiä eroja enemmän tuli esiin samanmielisyyttä yhteiskunnan tilasta ja siitä, mitä nyt tarvitaan.

Lopuksi terveiset Suomi 24:n anonyymeille keskustelijoille: Yhteiskunnan varoja rauhankävelyyn käytettiin sen verran kuin viitisen minuuttia lähipoliisin työaikaa maksaa. Informoin häntä tulevasta kävelystä ja varmistin, oliko hänellä meille ohjeita sitä varten.

tiistai 4. helmikuuta 2020

Miksi rauhankävely ja vuoropuhelua uskontojen välillä?

Viime lauantaina oli uskontojen rauhankävely Koivukylästä Korsoon sekä uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikon valtakunnalliset avajaiset Korson Lumosalissa. Tiistaina Vantaan aikuisopistolla järjestettiin paneelikeskustelu, jossa kaksi muslimia ja kolme kristittyä keskusteli.

Yhteisymmärrysviikon suojelija on keskustakirjasto Oodin johtaja ja avajaisissa puhui myös Vantaan kaupunginjohtaja. Paneelin johti Erätaukosäätiön toimitusjohtaja ja aikuisopisto innostui heti, kun ehdotin heille yhteistyötä. Annoin rauhankävelyyn liittyen kaksi radiohaastattelua, kaksi lehtihaastattelua ja yhden haastatteluvinkin. Tämä on poikkeuksellinen määrä huomiota lähiöseurakunnan toiminnalle. Kuitenkin omaa väkeä on ollut vaikea saada näkemään uskontojenvälisen yhteydenpidon merkitys. Siksi julkaisen tässä yhteisymmärrysviikon avajaisissa pitämäni puheen:

Rauhankävelyn esikuva ovat uskontojen rauhankävelyt, joita ensin järjestettiin Helsingissä ja Turussa. Yhdessä kävelemällä halutaan näyttää, että eri tavoin uskovina, ei-uskovina ja monella lailla erilaisina meillä on yhteisiä arvoja kuten rauha ja sopu, turvallisuus ja uskonnonvapaus.

Ihmisillä on taipumus vierastaa toisiaan ja mielessään jakaa ihmisiä omiin ja muihin, meihin ja heihin. Taipumus on yhteinen monille riippumatta siitä, onko uskonnollinen vai uskonnoton. Vastuullinen ihminen tiedostaa tämän, tarkkailee omia asenteitaan, puhuu toisia kunnioittavasti ja toimii yhteiseksi hyväksi. Yhteinen hyvä on olemassa ja niin on yhteisiä huoliakin. Yhteisiin huoliin on etsittävä yhdessä ratkaisuja. Eri porukoiden on turha yrittää tahoillaan erikseen. 

Vantaalla, vantaalaisten yhteisöjen sisällä, tehdään paljon rauhan- ja sovinnontyötä, joka ei välttämättä ole kovin näkyvää. Siihen kekoon kantavat kortensa päiväkotien ja koulujen henkilöstö ja kaupungin muiden alojen työntekijät, monikulttuurisuus- ja maahanmuuttajajärjestöt, perheitä ja nuoria auttavat tahot ja uskonnolliset yhdyskunnat. Eikä kaikkia mainittu tuossa listassa.

Vantaalla on esim. kokeiltu varhaiskasvatuksen ja uskonto- ja katsomusyhteisöjen vuoropuhelua. Keskustelut ovat laajentuneet lasten huoltajien ja varhaiskasvatuksen henkilökunnan välisiksi. Yhteisymmärryksellä on tämän myötä edellytykset vahvistua. 

Toisilla paikkakunnilla on yhdessä reagoitu ilkivaltaan, joka on kohdistunut uskonnollisten yhteisöjen kokoontumistiloihin, pyhäkköihin. Ilkivalta ei ole jäänyt vain niiden murheeksi, joihin se on kohdistunut. Moni muukin on sen tuominnut. Moni on lähtenyt mukaan, kun on yhdessä toimittu: pesty seiniä tai kukitettu aitaa. Ilkivallan herättämä säikähdys, pelko ja viha on käännetty toisten auttamiseksi ja toivoksi.

Kristityt ovat mukana tällaisessa toiminnassa siksi, että ajattelemme Jumalan luoneen kaikki ihmiset samanarvoisiksi. Meille jokainen on Jumalan kuva, etnisestä taustasta ja uskonnosta riippumatta. Kaikki ihmiset on pyrittävä kohtaamaan Jumalan luomina. Sen takia kristinuskoon ei voi vedota minkään vihapuheen tai maalittamisen yhteydessä eikä sillä voi koskaan oikeuttaa tekoja toisia vastaan.

On tärkeää, että tunnemme toisemme. Siksi toivon ja lupaan tehdä työtä sen hyväksi, että yhteydenpito eri toimijoiden välillä säilyy ja vahvistuu. Kirkkona haluamme olla mukana rakentamassa ja ylläpitämässä yhteiskuntarauhaa. 

perjantai 29. marraskuuta 2019

Hiippakunnan kirkkoherrojen seminaari 2019


Helsingin piispa kutsuu hiippakuntansa kirkkoherrat vuosittain seminaariin. Tänä vuonna seminaarin teemana oli muutostrendien vaikutus seurakuntien työhön. 

Työskentely alkoi TT Elina Hellqvistin alustuksella kontekstuaalisesta teologiasta. Piispan ajankohtaisen puheen jälkeen oli pyydetty neljältä kirkkoherralta lyhyet puheenvuorot. Mielestäni kiinnostavin oli Riikka Reinan esitys Kallion seurakunnan uudesta organisaatiomallista ja Avautumisklubeista esimerkkinä uudenlaisesta seurakuntatyöstä. Hänen kertomansa oli oikeasti uutta ajattelua. Janne Silvastin esittely Vantaalla tehdystä jäsenyys- ja brändityöstä oli varmaankin osalle yhtä lailla tuoretta. Itse olen siihen työhön saanut osallistua ja olen sen tuloksista ylpeä. Muuten seminaarissa keskustelu kiersi pitkälti tuttua kehää ilman erityisen uusia näkökulmia tai uutta tietoa. Merkittävintä oli jälleen kerran vapaa kokemusten ja ajatusten vaihto yhteisen ohjelman ulkopuolella. 

Hannu Ronimus kertoi omassa puheenvuorossaan kauppakeskus Triplaan avatun seurakuntatilan menestyksestä. Hannu Tiainen puolestaan avasi näkymää historiaan ja pienen maaseutuseurakunnan elämään. Töölön ja Pukkilan seurakuntien päällimmäiset haasteet ovat hyvin erilaisia, vaikka ollaan samaa hiippakuntaa. Rekolan seurakunnan alue taas on omanlaisensa niin Töölöön kuin Pukkilaankin verrattuna. 

Pietarissa kun oltiin, saimme toisena seminaaripäivänä kuunnella myös kahta venäläistä ortodoksiteologia. Toinen heistä edusti valtakirkkoa, toinen vähemmistökirkkoa. Apostolisen ortodoksikirkon papin puhe oli näistä koskettavampi ja mieleenpainuvampi. Hän puhui henkilökohtaisesti kertoen omaa elämäntarinaansa ja liittäen yhteen hengellisen ja yhteiskunnallisen puolen omassa työssään ja elämässään.  

Ohjelmaan sisältynyt käynti modernin taiteen museo Erartassa yllätti positiivisesti. Monet teokset olivat paitsi kantaaottavia, myös teologisesti kiinnostavia tai hengellisesti puhuttelevia. Ne myös saivat aikaan oivalluksia venäläisestä kulttuurista ja yhteiskunnasta, joita tunnen vain pinnallisesti. 

Seminaarin ohjelmaan kuuluu kapitulin ajankohtaisten asioiden läpikäynti. Erityisesti odotin tällä kertaa tietoa uudesta kirkkolaista, joka on tulossa voimaan. Sitä saatiinkin lakimiesasessori Ritva Saarion esittelyn myötä. 

Seminaarin merkitystä on kyseenalaistettu ja kyselty, mikä sen tarkoitus on ja miksi on matkustettava jonnekin. Kysymykset ovat oikeutettuja. Omasta mielestäni seminaari puolustaa paikkaansa. Joka vuosi sen ei tarvitse olla kolmipäiväinen eikä joka vuosi tarvitse mennä ulkomaille. Taloutta ajatellen ulkomaanmatka tosin saattaa olla jopa halvempi kuin kotimaassa pidetty seminaari.

Pidän merkittävänä, että kirkkoherrat kokoontuvat säännöllisesti. Isolle ja heterogeeniselle joukolle on vaikea keksiä mielekkäitä yhteisiä aiheita ja työskentelytapoja. Tapahtuman sosiaalinen merkitys sen sijaan on kiistaton. Kirkkoherran virka on yksinäinen virka. On asioita, joista voi puhua lähinnä muiden kirkkoherrojen kanssa. Tärkeää on myös esimerkiksi se, että piispa ja tuomiokapituli kiittävät eläkkeelle jääviä juhlassa, johon kollegat osallistuvat, eli juuri tämän vuotuisen seminaarin illallisella. 

Pyhän Andreaan kirkko Pietarissa

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Jeesusasiaa bussipysäkillä

Vantaan seurakunnilla oli pääsiäisen aikaan kaupunkikuvassa näkyvä kampanja. Olin jonkin verran kampanjaa tekemässä. Mietimme kovasti, miten viedä vantaalaisten näkyviin kirkon asioita, kuten uskoa, toivoa ja rakkautta. Eräänä tavallisena arkipäivänä olin esimerkiksi Myyrmäessä kysymässä vastaantulijoilta mielipiteitä laatimistamme lauseluonnoksista. Niistä valittiin ja kehitettiin ne lauseet, joita kampanjassa lopulta käytettiin.

Oli havahduttavaa kuulla, miten eri tavoin ihmiset reagoivat. Esimerkiksi ”Sinun puolestasi” olisi jonkun mielestä voinut olla minkä tahansa puolueen tunnus, kun se minulle teologina viittaa ehtoollisen jakosanoihin ”Kristuksen ruumis ja veri, sinun puolestasi annettu ja vuodatettu”, tai yleisemmin Kristuksen uhraamiseen ristillä syntisten puolesta.

Valmiista kampanjalauseista ”Uskalla elää. Ja kuolla.” oli työryhmässä eniten levottomuutta herättävä. Sen riski tiedostettiin. Kampanjassa ei tietenkään oteta myönteistä kantaa eutanasiaan eikä itsemurhaan. Sen sijaan kerrotaan, että kristillinen toivo koskee niin elämää kuin kuolemaakin. Kristitty uskaltaa kuolla, koska uskoo kuolemanjälkeiseen elämään. Lukiolaisena laitoin huoneeni seinälle kortin, jossa luki: ”Ei kuolema tule minua noutamaan, vaan rakas Jumala.” Ajatelman rinnalla minulle olivat tärkeitä lukemattomat aforismit elämän rikkaudesta. Kuolevaisuutensa muistaminen ei estä elämästä elämää.

Asolan seurakuntatalon seinään ripustimme kampanjan yhteydessä tekstin ”Sielun latauspiste”. Kun vuonna 2004 valmistuneelle talolle aikoinaan ideoitiin nimeä, oli vaihtoehtoja kuulemma monia, mutta lopulta valittiin arkinen ”seurakuntatalo”. Eräs sen aikainen seurakuntaneuvoston jäsen kertoi banderollin nähdessään ajatelleensa, että siinähän se talon nimi oli. Sielun latauspiste se ehkä olisi ollut, jos olisi keksitty. Minustakin se on niin osuva määre seurakuntatalollemme, ettei hetkeäkään tarvinnut miettiä, minkä banderollin seinään valitsemme.

Oli olennaista ripustaa kauas näkyvä banderolli talon kadun puoleiseen seinään, ohikulkijoiden luettavaksi, eikä sisäpihan oveen. Ne, jotka käyvät raamattupiirissä tai jumalanpalveluksessa, tuntevat puheen elämästä ja kuolemasta, synnistä ja armosta, sielusta, rukouksesta ja johdatuksesta. Ne, joille kirkon sanat ovat vieraita, käyttävät muita sanoja tai heillä ei ole joillekin ihmiselämän yhteisille kokemuksille sanoja lainkaan. Yksi kampanjan tarkoitus oli sanoa, että kristillinen usko on ihan tavallista elämää varten, ketä tahansa varten. Jos pelottaa, niin Jumalan varassa uskallat. Uskot tai et, niin Jumala on olemassa ja luotettava. Jos koet tyhjyyttä ja tunnet merkityksettömyyttä, voi sielusi kaivata latausta.

Arjen usko on tärkeää. Juhlapyhien hartaat osuudet ja elämänvaiheisiin liittyvät kirkkorituaalit ovat liian harvinaisia pitääkseen linjaa auki taivaaseen. Siksi muistutimme hyvin arkisissa ympäristöissä Jumalasta. Onnistuimme, jos kampanja sai ihmisiä rukoilemaan tai ajattelemaan, miksi pääsiäistä vietetään. Mittaa siinä sitten sitä onnistumista. Tämä meidän on kirkossa aina hyväksyttävä, että kaikkein tärkeimpiä työn tuloksia ei voi mitata.


Kuva: Meri-Anna Hintsala

torstai 6. joulukuuta 2018

Romanina Vantaalla

Saimme kesällä työyhteisöön järkyttävän tiedon, että järjestyksenvalvojat olivat sunnuntaina panneet käsirautoihin ja kaataneet maahan seurakuntamme lastenohjaajan Tikkurilan rautatieasemalla. Tapaus on menossa syyttäjälle, ja aikanaan saamme tietää käsittelyn loppupäätelmät. En varsinaisesti voi ottaa kantaa siihen, mitä tapahtui, mutta tapaus kasvattaa entisestään suurta huoltani siitä, miten romaneja kohdellaan ja syrjitään siellä, missä itse valtaväestöön kuuluvana voin liikkua turvallisesti.

Kirjoitukseni on julkaistu Maan suola -verkkolehdessä:
https://www.maansuola.fi/aiti-kasiraudoissa/