torstai 6. joulukuuta 2018

Romanina Vantaalla

Saimme kesällä työyhteisöön järkyttävän tiedon, että järjestyksenvalvojat olivat sunnuntaina panneet käsirautoihin ja kaataneet maahan seurakuntamme lastenohjaajan Tikkurilan rautatieasemalla. Tapaus on menossa syyttäjälle, ja aikanaan saamme tietää käsittelyn loppupäätelmät. En varsinaisesti voi ottaa kantaa siihen, mitä tapahtui, mutta tapaus kasvattaa entisestään suurta huoltani siitä, miten romaneja kohdellaan ja syrjitään siellä, missä itse valtaväestöön kuuluvana voin liikkua turvallisesti.

Kirjoitukseni on julkaistu Maan suola -verkkolehdessä:
https://www.maansuola.fi/aiti-kasiraudoissa/

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Miksi kirkossa puhutaan niin paljon synnistä?



Tämä on neljäs parvekekeskustelun poikima kirjoitukseni. Tämä aihe, synti, tuli vastaani myös kastetilaisuudessa, jossa istuin pitkään kahvipöydässä vastailemassa toinen toistaan kiinnostavampiin kysymyksiin ja pohtimassa kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia.

Ristiäiskahveilla kysyttiin, miksi uskoa Jumalaan, kun voi uskoa itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa tehdä hyvää. Siellä kysyttiin myös, eikö Jumalan armoa voi käyttää porsaanreikänä: pyytää ja saada teko anteeksi ja tehdä se sitten uudelleen – ja uudelleen. Tähän kommentoitiin seurueen ulkopuolelta, että niinhän ne katoliset pedofiilipapit juuri tekevät. (Roomalais-katolisen kirkon kriiseihin en tässä mene. Missä tahansa lasten tai aikuisten hyväksikäyttöä tapahtuu, se pitää saada loppumaan ja uhrien pitää saada apua.)

Se, että lapsille tehdään pahaa kirkossa tai perheessä, joiden pitäisi olla heille maailman turvallisimmat ympäristöt, todistaa synnin todeksi. Se, että papit, jotka ovat pyhästi luvanneet elää esikuvina toisille, tekevät pahaa ja suojelevat toisia pahantekijöitä, todistaa synnin todeksi. Ihminen voi toki uskoa itseensä ja omaan hyvyyteensä, mutta jokainen paljastuu ennemmin tai myöhemmin heikoksi. Siellä, missä ihmiset kamppailevat hengestään – esimerkiksi pyrkivät pelastuslautalle, jolla ei ole tilaa kaikille veden varaan joutuneille – harva pelastaa toisen jääden itse vaaraan. Arkisissakin tilanteissa kiusaus on suuri olla auttamatta lähimmäistä, jos siitä aiheutuu vaivaa tai kustannuksia.

Terve lapsi osaa jo vauvana pitää omia puoliaan ja vaatia, että hänen tarpeistaan huolehditaan. Sen sijaan toisten huomioon ottamista pitää lapselle opettaa. Kaksivuotias ei leikkiessään kierrä jakamassa toisille lapsille leluja, vaan useammin riitelee niistä heidän kanssaan. Ihmisessä on siis synnynnäistä taipumusta itsekeskeisyyteen, vaikka hänellä on myös edellytykset välittämiseen ja rakastamiseen.

Kirkossa puhutaan paljon synnistä siksi, että synti on totta jokaisen ihmisen elämässä, sielläkin missä sitä ei odottaisi näkevänsä eikä haluta nähdä. Koska kukaan ei ole täydellinen, niin jokainen on syntinen.

Johanneksen evankeliumin 8. luvussa Jeesus pelastaa rangaistukselta aviorikoksesta syytetyn naisen. Jeesus vastaa miehille, jotka häntä haastaakseen tuovat naisen hänen luokseen: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Joukosta ei löydy syntiin syyllistymätöntä. Tuskin löytyy mistään muustakaan ihmisjoukosta.

Syyllisyyttä ja häpeää on raskas kantaa. Kirkossa saa synnit anteeksi. Syyllisyydestä voi vapautua ja ihmisen on tarkoitus elää siitä vapaana. Tarkoitus ei ole, että syyllisyydentunto kirkossa lisääntyy, vaan että Jumalan anteeksiannon vakuutus keventää sydäntä. Jos käy päinvastoin, niin kirkon edustaja – kuka hän sitten onkaan – on epäonnistunut.

Voi olla, että kirkossa puhutaan synnistä liikaa. On paljon muutakin, mistä voi puhua: Jumalasta, ilosta, rauhasta, johdatuksesta, rukouksesta, kiitollisuudesta, Jeesuksesta, Pyhästä Hengestä, taivaasta, sakramenteista ja niin edelleen. Kyllä kaikesta tästä puhutaankin, mutta kieltämättä paljon synnistä. Pidetään mielessä, että syntipuhetta voi joskus vähentää ja muuta asiaa lisätä.

Syntiä ei kuitenkaan tulla siivoamaan pois kristillisestä teologiasta. Se olisi silmien sulkemista tosiasialta. Useimmat pitävät itseään kunnon ihmisinä ja ovatkin sitä. Silti, jos aivan rehellisesti arvioi itseään, niin näkee itsekkyyttä, ahneutta, laiskuutta, himoa, kateutta, ylpeyttä ja muuta synninjuurta. Silloin huomaa tarvitsevansa armoa ja anteeksisaamista. Siksi armo, koska synti.

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Mitä seuraa, kun Raamattu käännetään uudelleen?


Vantaalaisella parvekkeella esitettiin kysymyksiä, joihin ei ole yksinkertaisia vastauksia. Tämä kirjoitus on kolmas, joka liittyy alkukesällä käytyyn parvekekeskusteluun. Mitä seurauksia on siitä, että Raamattu on käännetty niin monta kertaa? Onko alkuperäinen sanoma matkan varrella muuttunut?

Läheltä liippaava kysymys esitettiin minulle tänään. Kysyjä tarkisti tuttavansa väitteen paikkansapitävyyttä. Väite perustui joko väärinkäsitykseen tai väärään tietoon. Sen pystyin suoralta kädeltä sanomaan. Tuttavan käsityksen mukaan Uusi testamentti suomennetaan harva se vuosi uudestaan, ja samalla oppia muutetaan. Käsitys ei pidä paikkaansa.

Raamatun kirjoista tehdään jatkuvasti uusia käännöksiä eri kielille, koska maailmassa on niin valtavasti kieliä. Kääntäminen ei kuitenkaan käy käden käänteessä: koko Raamatun suomentaminen kesti viimeksi parikymmentä vuotta. Silloin tehty suomenkielinen käännös, jota nyt käytetään yleisimmin, otettiin käyttöön vuonna 1992. Tuorein suomennos on Markuksen evankeliumi digilaitteille, DigiMarkus.

Raamatunkäännöksissä on eroja. Jotkut epäilevät sen johtuvan siitä, että kirkko sovittaa käännöksen oppiinsa. Jotkut uskontokunnat ovat toimineet niin, mutta evankelis-luterilaisen kirkon käyttämä käännös on syntynyt toisin. Se on ensinnäkin tehty ekumeenisena yhteistyönä niin, että samaa käännöstä käyttävät Suomessa muutkin kirkkokunnat. Toiseksi raamatunkäännöksemme pohjana on tieteellinen kielen-, kulttuurin-, uskonnon- ja historiantutkimus. Kaikki Raamatun kirjat on käännetty suoraan niistä kielistä, joilla ne on ensimmäiseksi kirjoitettu.

Eri käännösten väliset erot eivät johdu siitä, mitä sanamuotoja kirkon valtaapitävät milloinkin hyväksyvät. Erojen syyt liittyvät yleensä siihen, että ennen kirjapainotaitoa pyhiä kirjoituksia kopioitiin käsin, jolloin virheitä ei voitu kokonaan välttää, tai siihen, että sanoille ja virkkeille on kohdekielessä useita mahdollisia vastineita. Eli: joko on olemassa erilaisia käsikirjoituksia, joista valitaan käännöksen pohjaksi luotettavimpana pidetty, tai sanoilla on useita merkityksiä, joista valitaan todennäköisin.

Kolmas syy muutoksiin on se, että kieli muuttuu jatkuvasti. Jo nyt vuoden 1992 suomennos alkaa osin tuntua vanhahtavalta. Uusia käännöksiä tarvitaan, jotta kieli pysyisi ymmärrettävänä. Käännösten lisäksi ymmärtämiseen tarvitaan Raamatun syntyaikojen kulttuurien, yhteiskuntien, maantieteen ym. tuntemusta. Teologit opiskelevat näitä, jotta pystyvät opettamaan Raamattua.

Raamatun alkuperäiset sisällöt eivät siis ole kadonneet sitä mukaa, kun Raamatusta on tehty uusia käännöksiä. Sisältöjen ymmärtäminen edellyttää kuitenkin usein jonkin verran tietoa luettavan kohdan ulkopuolelta. On hyvä tietää asiayhteys ja jotakin siitä ympäristöstä, jossa kohta on syntynyt. Raamattua ei ole aina helppo ymmärtää. Sen eri kohdat ovat keskenään ristiriitaisia. Kaikesta huolimatta – Katekismuksen sanoin – ”Vanhassa ja Uudessa testamentissa kerrotaan Jumalan teoista ja hänen rakkaudestaan kaikkia ihmisiä kohtaan. Samoin kuin Kristuksessa myös Raamatussa inhimillinen ja jumalallinen ovat yhdistyneet toisiinsa.”  

Lyhyessä blogikirjoituksessa joudun tietysti yksinkertaistamaan, ja asiantuntijoilla olisi aiheesta paljon enemmän sanottavaa. Lopetan tähän, mutta raamatunkäännöstyöhön voi halutessaan perehtyä esim. Suomen Pipliaseuran sivuilla.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Miksi kirkkokuntia on niin monta?



Parvekekeskustelussa, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani, mietittiin myös kirkkokuntien suurta määrää. On luterilaisia, helluntailaisia ja muita protestantteja, uuskarismaatikkoja, katolilaisia ja ortodokseja (hekin jakaantuneina moniin kirkkokuntiin). Pienestä alusta on syntynyt lukematon määrä eri kirkkoja. Miksi?

Kirkkohistoriassa on tapana opettaa ne opilliset erimielisyydet, jotka johtivat jakaantumiseen varhaiskirkossa, keskiajalla ja viime vuosisatoina. Milloin oli eri käsityksiä Kristuksesta, milloin sakramenteista, milloin jostain muusta. Raamattua on tulkittu eri tavoin ja sieltä on poimittu erilaisia painotuksia.

Osa kiistoista on ollut opillisia, osa liittynyt elämäntapoihin. Monta kertaa hurskaus on johtanut asketismiin, kun taas toiset suuntaukset ovat sallineet ilon elämän rikkaudesta. Monet saarnaajat ovat kieltäneet kuulijoiltaan tietyt yksittäiset synnit, toiset jättäneet enemmän omaan harkintaan. Ajoittain on kapinoitu uskonnollista pakkoa vastaan, uskonvapauden ja kokoontumisvapauden puolesta.

Oppiin ja elämäntapaan liittyvät erimielisyydet esitetään yleensä kirkon jakaantumisen syiksi. Luultavasti vähintään yhtä paljon jakaantumisiin on vaikuttanut johtajien valtataistelu. Omassakin kirkossamme tunnetaan tämä ilmiö kirkollisten liikkeiden ja järjestöjen historiasta. On ollut monta johtajaa, ja heillä erilaiset näyt ja näkemykset. Joskus on voinut olla jopa sama näky, mutta tilaa vain yhdelle johtajalle, jolloin osa kannattajista on lähtenyt hävinneen johtajan perässä.

Jakaantumisen aikana ja sen jälkeen ei valtataistelusta välttämättä puhuta. Eikä puhuta pelosta ja levottomuudesta, jota epävarmuus aiheuttaa liikkeen jäsenissä. Tuntuu turvattomalta, kun ei tiedä, mihin auktoriteettiin voi luottaa. Yksi opettaa Raamattua tutulla tavalla, toinen kyseenalaistaa jotakin vanhasta. Jakaantuvan liikkeen jäsenkunta valinnee puolensa enemmän muilla kuin opillisilla perusteilla. Silti ääneen puhutaan enimmäkseen ”virkakannasta”, tai mikä se jakaantumisen näkyvä syy sitten onkaan.

En väitä, että me uskonnolliset johtajat toimisimme pelkästä vallanhimosta. Uskon, että kuten minäkin, kirkkohistoriasta tunnetut henkilöt ovat seuranneet Jumalan kutsua ja sitä näkyä, jonka ovat saaneet. Aina ei ole löytynyt riittäviä edellytyksiä jatkaa yhdessä sen joukon kanssa, johon on kuulunut. Silloin on lähdetty eri suuntiin, ja monesti tapahtumat on koettu niin surullisina ja järkyttävinä, että ne ovat vaikuttaneet vielä sukupolvia myöhemmin.

Myös kulttuurien erilaisuus on joskus jakanut kirkkoja. Kristinuskon levitessä ympäri maailmaa se on sopeutunut paikallisiin kulttuureihin ja erilaisiin alakulttuureihin. Perinteet ja arvot vaikuttavat uskon tulkintoihin ja painotuksiin. Lähetystyön tuloksena eri puolilla maailmaa toimii Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa syntyneitä tunnustuskuntia. On nähtävissä, että erilainen suhtautuminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin johtaa eri maanosien sisarkirkkojen irtautumiseen toisistaan, niin surullista kuin se onkin. Sen kanssa vielä pystyttiin elämään, että osassa kirkkoja toimi naisia pappeina ja piispoina.

Jeesus rukoili seuraajiensa pysyvät yhdessä. Paavali sovitteli kristittyjen riitoja. Ekumeeninen liike ja yhteiskristillinen toiminta pyrkivät vahvistamaan kristittyjen keskinäistä yhteyttä. Yksi väylä, jota pitkin kohti yhteyttä on edetty, ovat kirkkojenväliset oppikeskustelut ja teologinen tutkimus. Niihin itselläni ei ole intohimoa, vaikka niitä jonkin verran olen seurannutkin. Minulle riittää, että pystytään rukoilemaan ja tekemään työtä yhdessä eikä puhuta toisista pahaa. Annetaan toisten olla sellaisia kuin he ovat.

Olen tämän sanonut monta kertaa, mutta sanon taas: Kristittyjen keskinäiset kiistat ovat paholaisen tapa saada kristityt käyttämään voimansa vääriin asioihin. Kristityt oli tarkoitus tunnistaa siitä, että he rakastavat. Johanneksen evankeliumissa Jeesus muun muassa sanoo: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Mihin uskontoa tarvitaan?



Vantaalaisella kerrostaloparvekkeella käytiin intensiivistä keskustelua kesäisenä sunnuntai-iltapäivänä. Olin siellä asunnon kahden asukkaan kanssa. Keskustelunaiheet olivat sangen painavia, muun muassa: 

Mihin tarvitaan uskontoa? Miksi kirkkokuntia on niin monta? Mitä saa kirkon jäsenyydestä? Mitä seurauksia sillä on, että Raamattu on käännetty niin monta kertaa? Miksi kirkossa puhutaan niin paljon synnistä?

Pitkän ja antoisan keskustelun lopuksi päätin pohtia näitä kysymyksiä muutamassa blogikirjoituksessa. Tyhjentäviä vastauksia en osaa antaa, mutta teologina pystyn jotakin sanomaan.

Mihin uskontoa tarvitaan? Voihan Jumalaan olla yhteydessä henkilökohtaisesti ja elää hengellistä elämää, vaikka ei osallistuisi minkään uskonyhteisön toimintaan. Tartun ensimmäiseksi tähän kysymykseen.

On totta, että uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolella on hengellistä elämää. On ihmisiä, jotka ovat uskonnollisia, vaikka eivät ole jäseniä missään uskontokunnassa eivätkä osallistu niiden toimintaan. Heidän uskonsa voi olla jonkin uskonnon oppien mukaista tai yhdistelmä niistä. Tai he saattavat uskoa mihinkään uskontoon kiinnittymättä, että on olemassa jotain ihmistä suurempaa ja tunnetun todellisuuden tuolla puolen olevaa, joka vaikuttaa elämään tässä maailmassa.

Tällaisia ihmisiä on ollut aina. Individualistisen ajattelun yleistyttyä heitä saattaa olla enemmän tai ainakin he ovat näkyvämpiä. Enää ei oleteta eikä ole sosiaalista painetta, että uskottaisiin ja elettäisiin niin kuin enemmistö.

Toisaalta on totta, että uskontoja on aina ollut. Ennen kirjauskontoja (kaikki suuret maailmanuskonnot) pidettiin taivaankappaleita ja henkimaailmaa vaikutusvaltaisina ja tehtiin rituaaleja pyhillä paikoilla.

Uskonnot ovat keskenään erilaisia, mutta niissä on myös hyvin samanlaisia elementtejä. On tapoja hiljentyä, on siirtymäriittejä, on pyhän kunnioitusta, on eettisiä ja moraalisia ihanteita. On uskonnollisia auktoriteetteja ja samaa uskontoa tunnustavien yhteisöjä. Kaikki uskonnot ovat syntyneet paikallisina liikkeinä. Kun eriuskontoiset ihmiset ovat tulleet tekemisiin toistensa kanssa, on tapahtunut vuorovaikutusta, jonka seurauksena toisinaan on syntynyt uusia uskontoja, toisinaan vanhat uskonnot ovat ottaneet toisiltaan vaikutteita. Nykymaailmassa voi lähes mitä tahansa uskontoa tavata missä tahansa.

Uskonnot ovat hyvin monimuotoisia. Koulun oppikirjoissa ne on pakko esitellä karkeasti yksinkertaistaen. Muutamaan sivuun on mahdotonta mahduttaa uskontoa, jonka piiriin kuuluvat miljardit tai miljoonat ihmiset. Eri kulttuureissa uskonnot ovat erilaisia. Ne muuttuvat ajan kuluessa ja johtajiensa näkemysten mukana. Kristinuskonkin muotoja on lukemattomia ja ne poikkeavat toisistaan erittäin paljon.

Uskonnot vastaavat joihinkin ihmisten tarpeisiin. Ihmisellä ei ole vain ruumiillisia, henkisiä ja sosiaalisia tarpeita, vaan myös hengellisiä tarpeita. Näin vastataan kysymykseen, miksi uskontoja on, kun ajatellaan ihmisten näkökulmasta.

Entä sitten Jumalan näkökulmasta: miksi on uskontoja? Siihen kysymykseen ei voi ihminen vastata. Kristillisen teologian pohjalta arvelen, että ihminen kaipaa Jumalaa, koska hän on joutunut eroon Luojastaan. Luoja rakastaa niitä, jotka on luonut, ja luodut rakastavat Luojaansa, mutta syntiinlankeemuksen seurauksena rakkaus rikkoutui. Ihminen luulee pärjäävänsä omin neuvoin, ilman Jumalaa. Siitä huolimatta ja vaikkei halua sitä myöntää, hän kaipaa ehjää yhteyttä Luojaansa ja tarvitsee Jumalaa.

Kaikkina aikoina kaikkialla ihmiset ovat siis etsineet Jumalaa. Jumalan etsiminen on saanut uskonnon muodon. Näin ovat syntyneet erilaiset uskonnot erilaisine tapoineen ja erilaisine uskomuksineen. Kristinusko sai alkunsa, kun Jumala lähetti Poikansa kertomaan juutalaisille rakkaudestaan. Pian muutkin kuin juutalaiset kuulivat Jumalan rakkaudesta ja löysivät Kristuksen kautta Luojansa, jota olivat etsineet.

Kaikki uskonnot muodostavat yhteisöjä. Kristityt ovat alusta asti olleet joukko. Ensin olivat Jeesuksen ystävät ja seuraajat. Sitten heihin liittyi niitä, jotka eivät olleet Jeesusta tunteneet. Niille paikkakunnille, joille kristityt tulivat uskostaan kertomaan, syntyi aina seurakuntia. Historiasta tunnetaan erakkokristittyjäkin, mutta pääsääntöisesti kristityt ovat eläneet seurakunnissa. He ovat tunteneet toisensa ja kokoontuneet sunnuntaisin. He ovat auttaneet toisiaan ja tehneet yhdessä työtä myös ulkopuolisten tukemiseksi ja auttamiseksi. He ovat kertoneet uskostaan muille, ja niin seurakunnat ovat kasvaneet ja kirkko levinnyt vähitellen kaikkialle maailmaan.

Yhteisöä, seurakuntaa tai kirkkoa on aina tarvittu. Yksinään ovat vain harvat olleet kristittyjä. Ehkä aivan kaikki eivät tarvitse uskonyhteisöä mihinkään, mutta melkein kaikki tarvitsevat – ainakin joissakin elämäntilanteissa.