Vanhassa testamentissa määrätään, että israelilaisten on pidettävä sapattivuosi joka seitsemäntenä vuonna. Silloin he eivät viljele peltojaan eivätkä viinitarhojaan, vaan maa saa levätä. Noudatan näköjään tuota käskyä omassa elämässäni, tosin tulkintaa venyttäen. Palasin papin työhön Hyvinkäälle hoitovapaalta vuoden 2008 alussa. Siitä seitsemäntenä vuonna pidin pitkän kesäloman ja siirryin sen jälkeen Rekolan seurakuntaan elokuussa 2014. Nyt on meneillään seitsemäs vuosi siitä. Tänä kesänä pidän taas kesä-heinäkuussa pitkän kesäloman ennen kuin lähden pois Rekolasta.
Olen ihminen, jota uusi innostaa ja urautuminen
kammottaa. Ihmettelen itsekin vapaaehtoista valintaani lähteä seurakunnasta
jonka tunnen ja työstä jonka osaan – opettelemaan uusia ihmisiä, uutta
organisaatiota ja uutta toimintakulttuuria. Isoihin päätöksiin, kuten tämä, on
aina monta syytä. Osa vaikuttimistani on ammatillisia ja osa henkilökohtaisia.
Yksi iso syy on, etten halua kuulla itseni liian usein sanovan: ”Meillä on
tapana tehdä näin.” Siitä olen yhä useammin jäänyt itselleni kiinni esimerkiksi
perehdyttäessäni uusia työntekijöitä. Perinteet ja rutiinit ovat hyviä ja
välttämättömiäkin. Samalla niissä on paikalleen pysähtymisen riski, joka on
tärkeää tiedostaa.
Pysähdyksiin jääminen on jotain, mitä henkilökohtaisesti
en toivo. Kirkon työn kannalta se ei myöskään ole suotavaa. Teen erillisen blogikirjoituksen
niistä muutoksista, mitä seitsemänä Rekolan-vuotenani on tapahtunut. Kirkko ei onnistu
tehtävässään uskon ja rakkauden levittäjänä, jos se ei muutu ihmisten ja
kulttuurin mukana. Siksi seurakunnan jatkuva uudistuminen on välttämätöntä.
Toisaalta hyvän säilyttämiseksikin on tehtävä työtä. Rekolan
seurakunnassa on omaleimainen jumalanpalveluselämä, jota olen pyrkinyt
vaalimaan. Vielä tänä keväänä järjestimme jumalanpalveluskoulutuksen. Se oli innostava.
Rekolassa messu ei ole vain papin ja kanttorin asia, vaan seurakuntalaiset osallistuvat
niiden toteuttamiseen aktiivisesti. Messu myös yhdistää eri tavoin ajattelevia.
Avustajia ja osallistujia on mm. eri herätysliikkeistä. Toivon että Rekolassa tulevaisuudessakin
pidetään hyvää huolta jumalanpalveluselämästä. Kirkkokahveineen!
Tietenkin toivon myös, että muuta hyvää toimintaa jatketaan.
Työntekijät ovat ammattitaitoisia ja sitoutuneita sekä kirkon työhön että Rekolan
seurakuntaan. He osaavat ottaa uudet työtoverit lämpimästi vastaan. Siitä tunnen
ylpeyttä, kuinka osaavia ja omistautuneita uusia työntekijöitä olemme
seurakuntaneuvoston kanssa onnistuneet rekrytoimaan.
Seitsemässä vuodessa olen oppinut valtavasti. Tullessani
opettelin oikeastaan uuden ammatin. Se oli vaativaa. Samaan aikaan työyhteisöllä
ja seurakuntalaisilla oli luonnollisesti isoja odotuksia minua kohtaan. Olen
kiitollinen siitä tuesta, jota muutamalta rekolalaiselta silloin sain, kuten
myös tuomiokapitulin järjestämästä
mentorista ja uusien kirkkoherrojen työnohjauksesta.
Päädyin sattumalta, tai kuten uskon, johdatuksesta, hakemaan
uutta virkaa. En seurannut työpaikkailmoituksia, vaan sain etsimättä tiedon
Maarian virasta. Maaria on synnyinseurakuntani, isäni suvun seurakunta ja äitini
ensimmäinen virkapaikka. Kiinnostuin heti. Nyt sananmukaisesti palaan
juurilleni.
Muutan 36 vuotta sitten perustetusta lähiöseurakunnasta
seurakuntaan, jonka perustamisvuotta ei tiedetä. Vaihdan 80-luvun
monitoimikirkon keskiaikaiseen kivikirkkoon. Rekolalla ja Maarialla on
kuitenkin enemmän yhteistä kuin ensin luulisi. Kummallakin on historiaa keskiaikaan
asti. Kummankin alueella asuu todella monenlaisia ihmisiä. Kummassakin on
seurakuntalaisia, jotka tuntevat kotiseurakunnastaan suurta ylpeyttä – eivätkä suotta.
Rekolalla tulee aina olemaan paikka sydämessäni. Olen
kiitollinen teistä kaikista, joihin täällä tutustuin, kaikesta mitä täällä koin
ja kaikesta, mitä täällä opin. Toivotan teidän jokaisen elämään Jumalan
hyvyyttä. Olkaa hänen suojassaan.
Kommentit
Lähetä kommentti