Miksi kirkossa puhutaan niin paljon synnistä?

Tämä on neljäs parvekekeskustelun poikima kirjoitukseni. Tämä aihe, synti, tuli vastaani myös kastetilaisuudessa, jossa istuin pitkään kahvipöydässä vastailemassa toinen toistaan kiinnostavampiin kysymyksiin ja pohtimassa kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia.

Ristiäiskahveilla kysyttiin, miksi uskoa Jumalaan, kun voi uskoa itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa tehdä hyvää. Siellä kysyttiin myös, eikö Jumalan armoa voi käyttää porsaanreikänä: pyytää ja saada teko anteeksi ja tehdä se sitten uudelleen – ja uudelleen. Tähän kommentoitiin seurueen ulkopuolelta, että niinhän ne katoliset pedofiilipapit juuri tekevät. (Roomalais-katolisen kirkon kriiseihin en tässä mene. Missä tahansa lasten tai aikuisten hyväksikäyttöä tapahtuu, se pitää saada loppumaan ja uhrien pitää saada apua.)

Se, että lapsille tehdään pahaa kirkossa tai perheessä, joiden pitäisi olla heille maailman turvallisimmat ympäristöt, todistaa synnin todeksi. Se, että papit, jotka ovat pyhästi luvanneet elää esikuvina toisille, tekevät pahaa ja suojelevat toisia pahantekijöitä, todistaa synnin todeksi. Ihminen voi toki uskoa itseensä ja omaan hyvyyteensä, mutta jokainen paljastuu ennemmin tai myöhemmin heikoksi. Siellä, missä ihmiset kamppailevat hengestään – esimerkiksi pyrkivät pelastuslautalle, jolla ei ole tilaa kaikille veden varaan joutuneille – harva pelastaa toisen jääden itse vaaraan. Arkisissakin tilanteissa kiusaus on suuri olla auttamatta lähimmäistä, jos siitä aiheutuu vaivaa tai kustannuksia.

Terve lapsi osaa jo vauvana pitää omia puoliaan ja vaatia, että hänen tarpeistaan huolehditaan. Sen sijaan toisten huomioon ottamista pitää lapselle opettaa. Kaksivuotias ei leikkiessään kierrä jakamassa toisille lapsille leluja, vaan useammin riitelee niistä heidän kanssaan. Ihmisessä on siis synnynnäistä taipumusta itsekeskeisyyteen, vaikka hänellä on myös edellytykset välittämiseen ja rakastamiseen.

Kirkossa puhutaan paljon synnistä siksi, että synti on totta jokaisen ihmisen elämässä, sielläkin missä sitä ei odottaisi näkevänsä eikä haluta nähdä. Koska kukaan ei ole täydellinen, niin jokainen on syntinen.

Johanneksen evankeliumin 8. luvussa Jeesus pelastaa rangaistukselta aviorikoksesta syytetyn naisen. Jeesus vastaa miehille, jotka häntä haastaakseen tuovat naisen hänen luokseen: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Joukosta ei löydy syntiin syyllistymätöntä. Tuskin löytyy mistään muustakaan ihmisjoukosta.

Syyllisyyttä ja häpeää on raskas kantaa. Kirkossa saa synnit anteeksi. Syyllisyydestä voi vapautua ja ihmisen on tarkoitus elää siitä vapaana. Tarkoitus ei ole, että syyllisyydentunto kirkossa lisääntyy, vaan että Jumalan anteeksiannon vakuutus keventää sydäntä. Jos käy päinvastoin, niin kirkon edustaja – kuka hän sitten onkaan – on epäonnistunut.

Voi olla, että kirkossa puhutaan synnistä liikaa. On paljon muutakin, mistä voi puhua: Jumalasta, ilosta, rauhasta, johdatuksesta, rukouksesta, kiitollisuudesta, Jeesuksesta, Pyhästä Hengestä, taivaasta, sakramenteista ja niin edelleen. Kyllä kaikesta tästä puhutaankin, mutta kieltämättä paljon synnistä. Pidetään mielessä, että syntipuhetta voi joskus vähentää ja muuta asiaa lisätä.

Syntiä ei kuitenkaan tulla siivoamaan pois kristillisestä teologiasta. Se olisi silmien sulkemista tosiasialta. Useimmat pitävät itseään kunnon ihmisinä ja ovatkin sitä. Silti, jos aivan rehellisesti arvioi itseään, niin näkee itsekkyyttä, ahneutta, laiskuutta, himoa, kateutta, ylpeyttä ja muuta synninjuurta. Silloin huomaa tarvitsevansa armoa ja anteeksisaamista. Siksi armo, koska synti.