Pula-ajan
eläneet eivät heitä pois mitään. Käytetyt hammasharjat pannaan kenkälaatikkoon,
koska niitä voi käyttää putsaamiseen, ja 60-luvun reikäisellä ilmapatjalla
täytetään puoli komeroa, koska sen voi vielä paikata.
Me
pula-ajan kasvattien lapset olemme mekin kovia säilyttämään. Kierrätysaate on
tullut pelastukseksi, ja käytettyä tavaraa voi onneksi myydä ja lahjoittaa
eteenpäin monella tavalla. Kiusaus pitää tallessa siltä varalta, että joskus
vielä tarvitsisi, vaanii kuitenkin jatkuvasti. Muistojen ja tunnearvon takia
täytyy säilyttää mitä merkillisimpiä esineitä 90-luvun puhelinkorteista leiripaitoihin,
joita ei ole koskaan käytetty. Kaapit ja varastot ovat viimeistä nurkkaa myöten
täynnä.
Onkohan
pulavuosien varjolla mitään tekemistä sen kanssa, että seurakunnan
toimintamuotoja ja toimintatapoja halutaan säilyttää? Pidetäänkö jotain yllä
pelkän menneisyyteen liittyvän tunnearvon takia? Asia, joka on tärkeä ja rakas
minulle ja muutamalle muulle, ei välttämättä koskaan enää tule olemaan tärkeä
kenellekään meidän lisäksemme. Auttaisiko, jos saisin kertoa tämän kerhon
tarinan; pystyisinkö sitten luopumaan siitä? Hyväksymään, että kaikella on
aikansa, ja että jos joku toiminta loppuu, se on silti ollut arvokasta niin
kauan kuin se oli olemassa?
Tässähän
minä viisastelen, aivan kuin luopuminen olisi helppoa. Vaikka en edes kotona
pysty päättämään, mitä tavaroita vielä joskus tarvitsen ja mitä en. Yhtä
neuvoton olen sen suhteen, mistä seurakunnassa voidaan ja pitää luopua. En
tiedä, osaanko nimetä yhtään asiaa, jota ilman varmasti voidaan elää. Mutta
kysymys täytyy kysyä. Ei aina voi vain aloittaa uusia juttuja, jollei lopeta
vanhoja.
Kommentit
Lähetä kommentti