tiistai 12. tammikuuta 2016

Perheriitoja

Pariskunta riiteli rautatieaseman alikulkutunnelissa äänekkäästi. Kukaan ei voinut olla kuulematta, miten he toisiaan solvasivat. ”Ja sussa ei sitten ole mitään vikaa?” huusi toinen. Toinen vastasi: ”No on.” Lyhyen hiljaisuuden jälkeen riita jatkui edelleen yhtä äänekkäänä.

Kun ihmisestä alkaa tuntua tarpeeksi pahalta ja hän turhautuu siihen, ettei koe tulevansa kuulluksi, hän alkaa huutaa. Vaikka sitten julkisella paikalla, kymmenien tai satojen vieraiden ihmisten kuullen.

Harvassa ovat ne, jotka eivät eläissään ole ääntään korottaneet. Kaikki tietävät, että malttinsa voi menettää, vaikka toisilla itsehillintä on parempi kuin toisilla. Tässä asiassa on kuitenkin mahdollista kasvaa. Itsehillintä voi tulla paremmaksi. Voi oppia olemaan menemättä mukaan toisen tunteisiin. Voi oppia tiedostamaan omia tunteitaan ja säätelemään omaa käyttäytymistään. Omat totutut käyttäytymismallit istuvat tiukassa, mutta jopa niitä on mahdollista muuttaa.

Kuuntelin tahtomattani ventovieraan pariskunnan riitaa. Mietin, olisivatko he voineet päästä sovintoon pysähtymällä niihin repliikkeihin, jotka alussa kerroin. Kenessä vika on, kun nyt tässä riidellään? Molemmissa. Molemmat ärsyttävät toisiaan, tai ovat loukanneet toisiaan. Molemmat huutavat, koska kumpikaan ei kuuntele. 

Jos huuto olisi lakannut siihen, että molemmat sanovat ”mussa on vikaa”, niin asiaa mietittyään osapuolet olisivat voineet päästä huutamisesta keskusteluun, jossa kumpikin olisi saanut sanoa sanottavansa niin, että toinen olisi kuunnellut. Ei olisi kannattanut jatkaa, ennen kuin molemmat olisivat siihen valmiita. Aikaa olisi ehkä tarvittu minuutteja, ehkä tunteja, ehkä päiviä. Huutamisen jatkaminen ei hyödyttänyt, sillä niin pitkään oli jo huudettu, eikä se johtanut mihinkään.

Ollaan kristillisen uskon ytimessä. ”Mussa on vikaa” on synnintunnustus. Yksinkertaisesta tunnustuksesta lähtee kasvamaan itsetuntemus, mutta se on myös anteeksiannon edellytys. Anteeksi voi antaa, jos toinen nöyrtyy sitä pyytämään. On pitkä tie antaa anteeksi jollekin, joka ei ymmärrä sitä pyytää.

Voi hyvät ihmiset siellä aseman alikulussa. Olette pariskunta, ja siitä päätellen te rakastatte toisianne, tai olette ainakin rakastaneet. Lopettakaa se huutaminen ja kuunnelkaa toisianne. Kertokaa toisillenne, miksi teillä on paha olla. Tunnustakaa vikanne.

Entä minä itse? Miten tänään kohtelin rakkaimpiani? Kuuntelinko, keskityinkö, puhuinko kauniisti? 
Oliko rakkauteni kärsivällistä, lempeää, sellaista joka ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa... Olinko paljonkaan parempi kuin nuo äänekkäät riitelijät, vaikka ääntä lähti vähemmän?

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti