perjantai 9. helmikuuta 2018

Ei koskenut minua, kunnes tuli hiljaisuus

Syksyn 2017 #metoo -kampanja ei saanut minua liikkeelle. En reagoinut, kun joulukuussa luin #totuusvapauttaa -kampanjasta. Seksuaalinen häirintä ja väkivalta eivät olleet minulle henkilökohtaisia eivätkä ajankohtaisia asioita. Pysähdyin lukemaan kampanjoita koskevia uutisia ja pidin vakavina monia hyväksikäyttötapauksia ja asiattomuuksia, joista kerrottiin. En kuitenkaan ottanut kirkollisesta #totuusvapauttaa -kampanjasta enempää selvää enkä allekirjoittanut sen vetoomusta. Tuli muita uutisia ja muuta ajateltavaa.

Viime viikolla allekirjoitin #totuusvapauttaa -vetoomuksen. Siinä ehdotetaan, että  koulutettaisiin luottohenkilöitä, joihin kirkon piirissä seksuaalista häirintää kokeneet voisivat ottaa yhteyttä. Tätä konkreettista ehdotusta en voi olla kannattamatta. Monet häirinnän ja hyväksikäytön uhrit jäävät yksin kokemuksensa ja häpeänsä kanssa. Heitä syytetään tai heitä ei kuunnella. Tapahtuneesta vain vaietaan.

Pääkaupunkiseudulta on äskettäin tullut julkisuuteen kaksi tapausta, joissa papin väitetään häirinneen tai hyväksikäyttäneen seksuaalisesti. Ymmärrän, että jos tällaisessa tapauksessa tuntee syytetyn, on vaikea ottaa yleisestikään kantaa häirintään. Ehkä monesta tuntuu, että ottaa silloin kantaa yksittäiseen tapaukseen. Tapausten tulo julkisuuteen on johtanut kampanjoihin, mutta silti ottamalla kantaa häirintää vastaan ei mielestäni ota kantaa kenenkään syyllisyyteen tai syyttömyyteen. 

Historiasta tunnetaan lukuisia ihailtuja seurakunnan johtajia, jotka salaa ovat olleet hyväksikäyttäjiä. Heidän joukossaan on myös naisia. En koskaan ylläty, kun jonkun papin paljastetaan häirinneen tai hyväksikäyttäneen. 

Hiljaisuudesta sen sijaan yllätyin. Havahduttuani siihen, että minuakin tarvittaisiin #totuusvapauttaa -kampanjassa, aloin kysyä kirkkoherrakollegoiltani, ovatko he huomanneet kampanjan ja haluaisivatko he allekirjoittaa. Ajattelin, etteivät kaikki allekirjoittaisi. Joillakin olisi varmasti sellainen suhde häirinnästä syytettyihin pappeihin, että he eivät haluaisi sanoa julkisesti mitään. (Enkä minä edes tiennyt, mitä perää uusimmissa väitetyissä tapauksissa on. En tiennyt niistä muuta kuin mitä olin lukenut.) Siksi oletin, että saan vastaukseksi kohteliaita kieltäytymisiä allekirjoittamasta.

Aloitettuani kysymisen jotkut kollegat kiittivät ja lupasivat allekirjoittaa, joku kertoi huomanneensa kampanjan, joku ei vastannut viestiin.

2.2.2018 kirjoitin kirkkoherrojen Facebook-ryhmään seuraavan päivityksen:
"Oletteko jo päättäneet allekirjoittaa tai olla allekirjoittamatta vetoomusta #totuusvapauttaa ? Minä allekirjoitin.
Allekirjoittaminen tapahtuu Fb-ryhmässä #totuusvapauttaa #sanningenbefriar #duohtavuohtadahkáfriidjan"


Kaksi päivää myöhemmin päivityksen oli nähnyt 106 henkilöä. Heistä kaksi oli kommentoinut. Silloin kommentoin itse ja kysyin, onko tämä nyt sitä paljon puhuttua hiljaisuutta asian ympärillä. Tämän jälkeen tuli kaksi kommenttia. Päivitykseni on nyt nähnyt 141 henkilöä.


Miksi melkein kaikki ovat hiljaa?

  • Siksikö, että he mieltävät allekirjoittamisen niin, että samalla tuomitaan julkisesti ne papit, joiden toimia tällä hetkellä selvitetään?
  • Siksikö, että he vierastavat kampanjan aloittaneita henkilöitä eivätkä halua näiden kanssa samaan porukkaan?
  • Siksikö, että he uskovat tapausten ilman kampanjaakin tulevan selvitetyiksi ja sovituiksi siellä, missä ne tapahtuvat?
  • Siksikö, että heistä oli turhaa vastata kysymykseen tuossa ryhmässä?
  • Vai jostain muusta syystä?
#totuusvapauttaa -vetoomus 

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti