Siirry pääsisältöön

Miksi kirkkokuntia on niin monta?



Parvekekeskustelussa, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani, mietittiin myös kirkkokuntien suurta määrää. On luterilaisia, helluntailaisia ja muita protestantteja, uuskarismaatikkoja, katolilaisia ja ortodokseja (hekin jakaantuneina moniin kirkkokuntiin). Pienestä alusta on syntynyt lukematon määrä eri kirkkoja. Miksi?

Kirkkohistoriassa on tapana opettaa ne opilliset erimielisyydet, jotka johtivat jakaantumiseen varhaiskirkossa, keskiajalla ja viime vuosisatoina. Milloin oli eri käsityksiä Kristuksesta, milloin sakramenteista, milloin jostain muusta. Raamattua on tulkittu eri tavoin ja sieltä on poimittu erilaisia painotuksia.

Osa kiistoista on ollut opillisia, osa liittynyt elämäntapoihin. Monta kertaa hurskaus on johtanut asketismiin, kun taas toiset suuntaukset ovat sallineet ilon elämän rikkaudesta. Monet saarnaajat ovat kieltäneet kuulijoiltaan tietyt yksittäiset synnit, toiset jättäneet enemmän omaan harkintaan. Ajoittain on kapinoitu uskonnollista pakkoa vastaan, uskonvapauden ja kokoontumisvapauden puolesta.

Oppiin ja elämäntapaan liittyvät erimielisyydet esitetään yleensä kirkon jakaantumisen syiksi. Luultavasti vähintään yhtä paljon jakaantumisiin on vaikuttanut johtajien valtataistelu. Omassakin kirkossamme tunnetaan tämä ilmiö kirkollisten liikkeiden ja järjestöjen historiasta. On ollut monta johtajaa, ja heillä erilaiset näyt ja näkemykset. Joskus on voinut olla jopa sama näky, mutta tilaa vain yhdelle johtajalle, jolloin osa kannattajista on lähtenyt hävinneen johtajan perässä.

Jakaantumisen aikana ja sen jälkeen ei valtataistelusta välttämättä puhuta. Eikä puhuta pelosta ja levottomuudesta, jota epävarmuus aiheuttaa liikkeen jäsenissä. Tuntuu turvattomalta, kun ei tiedä, mihin auktoriteettiin voi luottaa. Yksi opettaa Raamattua tutulla tavalla, toinen kyseenalaistaa jotakin vanhasta. Jakaantuvan liikkeen jäsenkunta valinnee puolensa enemmän muilla kuin opillisilla perusteilla. Silti ääneen puhutaan enimmäkseen ”virkakannasta”, tai mikä se jakaantumisen näkyvä syy sitten onkaan.

En väitä, että me uskonnolliset johtajat toimisimme pelkästä vallanhimosta. Uskon, että kuten minäkin, kirkkohistoriasta tunnetut henkilöt ovat seuranneet Jumalan kutsua ja sitä näkyä, jonka ovat saaneet. Aina ei ole löytynyt riittäviä edellytyksiä jatkaa yhdessä sen joukon kanssa, johon on kuulunut. Silloin on lähdetty eri suuntiin, ja monesti tapahtumat on koettu niin surullisina ja järkyttävinä, että ne ovat vaikuttaneet vielä sukupolvia myöhemmin.

Myös kulttuurien erilaisuus on joskus jakanut kirkkoja. Kristinuskon levitessä ympäri maailmaa se on sopeutunut paikallisiin kulttuureihin ja erilaisiin alakulttuureihin. Perinteet ja arvot vaikuttavat uskon tulkintoihin ja painotuksiin. Lähetystyön tuloksena eri puolilla maailmaa toimii Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa syntyneitä tunnustuskuntia. On nähtävissä, että erilainen suhtautuminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin johtaa eri maanosien sisarkirkkojen irtautumiseen toisistaan, niin surullista kuin se onkin. Sen kanssa vielä pystyttiin elämään, että osassa kirkkoja toimi naisia pappeina ja piispoina.

Jeesus rukoili seuraajiensa pysyvät yhdessä. Paavali sovitteli kristittyjen riitoja. Ekumeeninen liike ja yhteiskristillinen toiminta pyrkivät vahvistamaan kristittyjen keskinäistä yhteyttä. Yksi väylä, jota pitkin kohti yhteyttä on edetty, ovat kirkkojenväliset oppikeskustelut ja teologinen tutkimus. Niihin itselläni ei ole intohimoa, vaikka niitä jonkin verran olen seurannutkin. Minulle riittää, että pystytään rukoilemaan ja tekemään työtä yhdessä eikä puhuta toisista pahaa. Annetaan toisten olla sellaisia kuin he ovat.

Olen tämän sanonut monta kertaa, mutta sanon taas: Kristittyjen keskinäiset kiistat ovat paholaisen tapa saada kristityt käyttämään voimansa vääriin asioihin. Kristityt oli tarkoitus tunnistaa siitä, että he rakastavat. Johanneksen evankeliumissa Jeesus muun muassa sanoo: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jeesusasiaa bussipysäkillä

Vantaan seurakunnilla oli pääsiäisen aikaan kaupunkikuvassa näkyvä kampanja. Olin jonkin verran kampanjaa tekemässä. Mietimme kovasti, miten viedä vantaalaisten näkyviin kirkon asioita, kuten uskoa, toivoa ja rakkautta. Eräänä tavallisena arkipäivänä olin esimerkiksi Myyrmäessä kysymässä vastaantulijoilta mielipiteitä laatimistamme lauseluonnoksista. Niistä valittiin ja kehitettiin ne lauseet, joita kampanjassa lopulta käytettiin. Oli havahduttavaa kuulla, miten eri tavoin ihmiset reagoivat. Esimerkiksi ”Sinun puolestasi” olisi jonkun mielestä voinut olla minkä tahansa puolueen tunnus, kun se minulle teologina viittaa ehtoollisen jakosanoihin ”Kristuksen ruumis ja veri, sinun puolestasi annettu ja vuodatettu”, tai yleisemmin Kristuksen uhraamiseen ristillä syntisten puolesta. Valmiista kampanjalauseista ”Uskalla elää. Ja kuolla.” oli työryhmässä eniten levottomuutta herättävä. Sen riski tiedostettiin. Kampanjassa ei tietenkään oteta myönteistä kantaa eutanasiaan eikä itsemurhaa

Lutherin sinetti

Reformaation merkkivuoden suurtapahtuma, evankeliset kirkkopäivät, järjestettiin helatorstaiviikonloppuna Berliinissä. Osallistuin Vantaan yhteisen kirkkoneuvoston matkalle. Teimme myös päiväretken Wittenbergiin, jossa Martti Lutherin kerrotaan naulanneen 95 teesiään linnankirkon oveen. Teesit voi lukea nykyisestä ovesta, mutta kuten kuvasta näkyy, en päässyt lukuetäisyydelle. Teesit olivat luettavissa myös toisaalla kirkon yhteydessä. En kirjoita niistä tällä kertaa enempää. Sen sijaan kerron Lutherin sinetistä. Luther selosti eräässä kirjeessään vuonna 1530, että ristin täytyy tulla ensimmäisenä, mustan ristin punaisen sydämen sisällä. Sydämellä on luonnollinen punainen värinsä muistutuksena siitä, että uskomme ristiinnaulittuun Kristukseen tekee meidän siunatuiksi ja onnellisiksi. Sydän on valkoisen ruusun keskellä, koska usko antaa iloa, lohdutusta ja rauhaa.  Ruusun tulee olla valkoinen eikä punainen, koska valkoinen on kaikkien henkien, sielujen ja enkelien väri. R

Kohti kaikille avointa kirkkoa

Vantaan yhteisen kirkkovaltuuston joulukuinen kokous muodostui jälleen, odotetusti, vuotuiseksi homoillaksi. Käsiteltävä asia oli kirkon kansainvälisen työn avustaminen. Se, mistä väiteltiin, olivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ja papiksi vihityt naiset. Keskustelu on käyty niin monta kertaa, että luultavasti kaikki ovat jo kyllästyneet. Marraskuussa Rekolassa järjestettiin sateenkaarimessu. Muutama tuttu seurakuntalainen tiedusteli asiallisesti, miksi sellainen piti järjestää. Yhtä asiallisesti he kuuntelivat, kun kerroin, että vähemmistöihin kuuluvat eivät koe turvalliseksi osallistua kaikille avoimiin messuihin. Sen enempää tietooni ei tullut, paitsi muutama palaute unisex-vessoista, joita käsittelin edellisessä kirjoituksessa. Tiedän, että tilaisuus herätti tunteita – ehkä hämmennystä, levottomuutta, pelkoa ja aggressiota – mutta palautetta tuli hyvin vähän. Rekolan seurakuntaneuvosto päätti vuonna 2017 , että myös samaa sukupuolta olevat parit saavat käyttää seurakunnan