Parvekekeskustelussa, josta kerroin edellisessä
kirjoituksessani, mietittiin myös kirkkokuntien suurta määrää. On luterilaisia,
helluntailaisia ja muita protestantteja, uuskarismaatikkoja, katolilaisia ja
ortodokseja (hekin jakaantuneina moniin kirkkokuntiin). Pienestä alusta on
syntynyt lukematon määrä eri kirkkoja. Miksi?
Kirkkohistoriassa on tapana opettaa ne opilliset
erimielisyydet, jotka johtivat jakaantumiseen varhaiskirkossa, keskiajalla ja
viime vuosisatoina. Milloin oli eri käsityksiä Kristuksesta, milloin
sakramenteista, milloin jostain muusta. Raamattua on tulkittu eri tavoin ja
sieltä on poimittu erilaisia painotuksia.
Osa kiistoista on ollut opillisia, osa liittynyt elämäntapoihin.
Monta kertaa hurskaus on johtanut asketismiin, kun taas toiset suuntaukset ovat
sallineet ilon elämän rikkaudesta. Monet saarnaajat ovat kieltäneet
kuulijoiltaan tietyt yksittäiset synnit, toiset jättäneet enemmän omaan
harkintaan. Ajoittain on kapinoitu uskonnollista pakkoa vastaan, uskonvapauden
ja kokoontumisvapauden puolesta.
Oppiin ja elämäntapaan liittyvät erimielisyydet esitetään
yleensä kirkon jakaantumisen syiksi. Luultavasti vähintään yhtä paljon
jakaantumisiin on vaikuttanut johtajien valtataistelu. Omassakin kirkossamme
tunnetaan tämä ilmiö kirkollisten liikkeiden ja järjestöjen historiasta. On
ollut monta johtajaa, ja heillä erilaiset näyt ja näkemykset. Joskus on voinut
olla jopa sama näky, mutta tilaa vain yhdelle johtajalle, jolloin osa
kannattajista on lähtenyt hävinneen johtajan perässä.
Jakaantumisen aikana ja sen jälkeen ei
valtataistelusta välttämättä puhuta. Eikä puhuta pelosta ja levottomuudesta, jota
epävarmuus aiheuttaa liikkeen jäsenissä. Tuntuu turvattomalta, kun ei tiedä,
mihin auktoriteettiin voi luottaa. Yksi opettaa Raamattua tutulla tavalla,
toinen kyseenalaistaa jotakin vanhasta. Jakaantuvan liikkeen jäsenkunta valinnee
puolensa enemmän muilla kuin opillisilla perusteilla. Silti ääneen puhutaan enimmäkseen
”virkakannasta”, tai mikä se jakaantumisen näkyvä syy sitten onkaan.
En väitä, että me uskonnolliset johtajat toimisimme
pelkästä vallanhimosta. Uskon, että kuten minäkin, kirkkohistoriasta tunnetut
henkilöt ovat seuranneet Jumalan kutsua ja sitä näkyä, jonka ovat saaneet. Aina
ei ole löytynyt riittäviä edellytyksiä jatkaa yhdessä sen joukon kanssa, johon
on kuulunut. Silloin on lähdetty eri suuntiin, ja monesti tapahtumat on koettu
niin surullisina ja järkyttävinä, että ne ovat vaikuttaneet vielä sukupolvia
myöhemmin.
Myös kulttuurien erilaisuus on joskus jakanut
kirkkoja. Kristinuskon levitessä ympäri maailmaa se on sopeutunut paikallisiin
kulttuureihin ja erilaisiin alakulttuureihin. Perinteet ja arvot vaikuttavat
uskon tulkintoihin ja painotuksiin. Lähetystyön tuloksena eri puolilla maailmaa
toimii Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa syntyneitä tunnustuskuntia. On
nähtävissä, että erilainen suhtautuminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin
johtaa eri maanosien sisarkirkkojen irtautumiseen toisistaan, niin surullista
kuin se onkin. Sen kanssa vielä pystyttiin elämään, että osassa kirkkoja toimi
naisia pappeina ja piispoina.
Jeesus rukoili seuraajiensa pysyvät yhdessä. Paavali
sovitteli kristittyjen riitoja. Ekumeeninen liike ja yhteiskristillinen
toiminta pyrkivät vahvistamaan kristittyjen keskinäistä yhteyttä. Yksi väylä,
jota pitkin kohti yhteyttä on edetty, ovat kirkkojenväliset oppikeskustelut ja
teologinen tutkimus. Niihin itselläni ei ole intohimoa, vaikka niitä jonkin
verran olen seurannutkin. Minulle riittää, että pystytään rukoilemaan ja tekemään
työtä yhdessä eikä puhuta toisista pahaa. Annetaan toisten olla sellaisia kuin
he ovat.
Olen tämän sanonut monta kertaa, mutta sanon taas:
Kristittyjen keskinäiset kiistat ovat paholaisen tapa saada kristityt käyttämään
voimansa vääriin asioihin. Kristityt oli tarkoitus tunnistaa siitä, että he
rakastavat. Johanneksen evankeliumissa Jeesus muun muassa sanoo: ”Kaikki
tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”
Kommentit
Lähetä kommentti