Helsingin Sanomat kertoi 3.1.2015, että
yhä useampia katolisia ja protestanttisia kirkkoja muutetaan Keski-Euroopassa toiseen
käyttöön.
Ei ole vierasta meillekään se, mistä hätkähdyttävä lehtiartikkeli kertoi. Vantaalla on jo kirkoille ja seurakuntataloille tapahtunut monenlaista. Kaikkia takavuosien kerhotilojakaan ei enää ole. Tikkurilan jumalanpalveluksia pidetään säännöllisesti koulussa ja mm. Rekolan seurakunnan seurakuntatalo Päiväkummussa on purettu kokonaan.
Päätös myydä, vuokrata tai purkaa seurakunnan omistama kiinteistö voi tuskin olla muuta kuin kivulias. On kyseessä sitten leirikeskus, kerhotila, seurakuntatalo, siunauskappeli tai kirkko, on paikkaan monilla ihmisillä vahva tunneside. Miltä tuntuisi, jos omaa rippi- tai vihkikirkkoa ei enää olisi?
Näitä vaikeita päätöksiä on silti ollut jo pakko tehdä. Varmasti kukaan luottamushenkilö tai kirkkoherra ei ole tehtävään ryhtyessään aikonut kirkkoa tai seurakuntataloa purkaa, mutta lopulta vaihtoehtoja ei ole ollut, vaikka kaikki kivet on käännetty.
Syynä on tietenkin raha. Ei ole maksajia, eikä sen takia ole mahdollista korjata eikä rakentaa uutta. Jälleen kerran ollaan sen äärellä, että voidakseen säilyttää jotakin kirkko tarvitsisi enemmän jäseniä. Tai sitten suurlahjoittajia.
Seurakuntien rahoista suurin osa käytetään vuosittain henkilöstö- ja kiinteistökuluihin. Merkittävät säästöt voidaan siis tehdä vain näistä kahdesta. Henkilöstön vähentäminen ei ole yhtään vähemmän kivuliasta kuin kiinteistöistä luopuminen. Päätösten tekeminen ei ole kenellekään mieluisaa. Hakeutuessani itse kirkkoherraksi olen ajatellut, että jonkun on viitsittävä näitäkin ikäviä vastuita ottaa. Jonkun täytyy uskaltaa ja pystyä. Tiedän, että minunkin tehtäväkseni tulee äärimmäisen vaikeita päätöksiä. Olen valmis niitä tekemään, sillä muuten en ole virkaani sopiva.
Ei ole vierasta meillekään se, mistä hätkähdyttävä lehtiartikkeli kertoi. Vantaalla on jo kirkoille ja seurakuntataloille tapahtunut monenlaista. Kaikkia takavuosien kerhotilojakaan ei enää ole. Tikkurilan jumalanpalveluksia pidetään säännöllisesti koulussa ja mm. Rekolan seurakunnan seurakuntatalo Päiväkummussa on purettu kokonaan.
Päätös myydä, vuokrata tai purkaa seurakunnan omistama kiinteistö voi tuskin olla muuta kuin kivulias. On kyseessä sitten leirikeskus, kerhotila, seurakuntatalo, siunauskappeli tai kirkko, on paikkaan monilla ihmisillä vahva tunneside. Miltä tuntuisi, jos omaa rippi- tai vihkikirkkoa ei enää olisi?
Näitä vaikeita päätöksiä on silti ollut jo pakko tehdä. Varmasti kukaan luottamushenkilö tai kirkkoherra ei ole tehtävään ryhtyessään aikonut kirkkoa tai seurakuntataloa purkaa, mutta lopulta vaihtoehtoja ei ole ollut, vaikka kaikki kivet on käännetty.
Syynä on tietenkin raha. Ei ole maksajia, eikä sen takia ole mahdollista korjata eikä rakentaa uutta. Jälleen kerran ollaan sen äärellä, että voidakseen säilyttää jotakin kirkko tarvitsisi enemmän jäseniä. Tai sitten suurlahjoittajia.
Seurakuntien rahoista suurin osa käytetään vuosittain henkilöstö- ja kiinteistökuluihin. Merkittävät säästöt voidaan siis tehdä vain näistä kahdesta. Henkilöstön vähentäminen ei ole yhtään vähemmän kivuliasta kuin kiinteistöistä luopuminen. Päätösten tekeminen ei ole kenellekään mieluisaa. Hakeutuessani itse kirkkoherraksi olen ajatellut, että jonkun on viitsittävä näitäkin ikäviä vastuita ottaa. Jonkun täytyy uskaltaa ja pystyä. Tiedän, että minunkin tehtäväkseni tulee äärimmäisen vaikeita päätöksiä. Olen valmis niitä tekemään, sillä muuten en ole virkaani sopiva.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti