Matkalla 3

Minun kirkkoni on suuren työntekijämääränsä takia poikkeus Suomen ja maailman kirkkojen joukossa. Se on poikkeus myös suuren jäsenmääränsä ja täsmällisen jäsenrekisterinsä takia. On ilman muuta kirkkomme vahvuus, että meillä on suuri joukko koulutettuja ammattilaisia erilaisissa töissä. On ilman muuta vahvuus, että meillä on paljon jäseniä.

Toisissa kirkoissa aivan päinvastaiset asiat voivat olla vahvuuksia. Tutustuessani viime viikolla Englannin anglikaaniseen kirkkoon ja Suomen Merimieskirkon Lontoon toimipisteeseen kuulin ja näin toistuvasti, kuinka paljon seurakuntalaiset ottavat vastuuta. Sama tilanne on pienemmillä kirkkokunnilla Suomessa. Kun ainoa työntekijä on pappi (eikä hänkään välttämättä saa palkkaa seurakunnalta, vaan saattaa olla viikot muussa ansiotyössä), tulevat seurakuntalaiset tekemään sen, mitä pappi ei ehdi tehdä. Heillä on jumalanpalvelustehtäviä, ruuanlaittoa ja siivousta ja kirkon pihan hoitoa. Mutta he myös järjestävät toimintaa lapsille ja nuorille, auttavat köyhiä, sairaita ja vanhuksia, tekevät todella monenlaista.

Englannissa maahanmuuttajat (joita on jo monta sukupolvea, mutta jatkuvasti myös uusia tulijoita) toimivat aktiivisesti seurakunnissa. Monet heistä ovat olleet kristittyjä jo ennen Englantiin muuttoa, ja tottuneet osallistumaan seurakunnan elämään. Heidän ansiostaan seurakunnat kasvavat siellä, missä heitä on. Seurakunnissa ollaan tarkkoja siitä, ettei rasismi saa jalansijaa. Kirkossa kaikki ovat sisaria ja veljiä erilaisuudestaan huolimatta.

Toisaalta sain matkalta paljon ajateltavaa siitä, miten toisenlaista seurakunnan elämä voi olla kuin meillä. Toisaalta sekin kokemus oli vahva, että teologinen ja käytännöllinen ajattelu on meillä aivan samansuuntaista kuin Englannissa. Seurakunnan tarkoitus ei ole järjestää mahdollisimman paljon toimintaa, johon osallistuu mahdollisimman paljon ihmisiä. Seurakunnan tarkoitus on elää niin, että usko, toivo ja rakkaus tulevat todeksi ja vahvistuvat yhä uudelleen.