Minun kirkkoni on suuren
työntekijämääränsä takia poikkeus Suomen ja maailman kirkkojen joukossa. Se on
poikkeus myös suuren jäsenmääränsä ja täsmällisen jäsenrekisterinsä takia. On
ilman muuta kirkkomme vahvuus, että meillä on suuri joukko koulutettuja
ammattilaisia erilaisissa töissä. On ilman muuta vahvuus, että meillä on paljon
jäseniä.
Toisissa kirkoissa aivan
päinvastaiset asiat voivat olla vahvuuksia. Tutustuessani viime viikolla
Englannin anglikaaniseen kirkkoon ja Suomen Merimieskirkon Lontoon
toimipisteeseen kuulin ja näin toistuvasti, kuinka paljon seurakuntalaiset ottavat
vastuuta. Sama tilanne on pienemmillä kirkkokunnilla Suomessa. Kun ainoa
työntekijä on pappi (eikä hänkään välttämättä saa palkkaa seurakunnalta, vaan
saattaa olla viikot muussa ansiotyössä), tulevat seurakuntalaiset tekemään sen,
mitä pappi ei ehdi tehdä. Heillä on jumalanpalvelustehtäviä, ruuanlaittoa ja
siivousta ja kirkon pihan hoitoa. Mutta he myös järjestävät toimintaa lapsille
ja nuorille, auttavat köyhiä, sairaita ja vanhuksia, tekevät todella
monenlaista.
Englannissa
maahanmuuttajat (joita on jo monta sukupolvea, mutta jatkuvasti myös uusia
tulijoita) toimivat aktiivisesti seurakunnissa. Monet heistä ovat olleet
kristittyjä jo ennen Englantiin muuttoa, ja tottuneet osallistumaan seurakunnan
elämään. Heidän ansiostaan seurakunnat kasvavat siellä, missä heitä on.
Seurakunnissa ollaan tarkkoja siitä, ettei rasismi saa jalansijaa. Kirkossa
kaikki ovat sisaria ja veljiä erilaisuudestaan huolimatta.
Toisaalta sain matkalta
paljon ajateltavaa siitä, miten toisenlaista seurakunnan elämä voi olla kuin
meillä. Toisaalta sekin kokemus oli vahva, että teologinen ja käytännöllinen
ajattelu on meillä aivan samansuuntaista kuin Englannissa. Seurakunnan tarkoitus
ei ole järjestää mahdollisimman paljon toimintaa, johon osallistuu
mahdollisimman paljon ihmisiä. Seurakunnan tarkoitus on elää niin, että usko,
toivo ja rakkaus tulevat todeksi ja vahvistuvat yhä uudelleen.
Kommentit
Lähetä kommentti